Huh­ti­kuu on tääl­lä. Kel­lo käy ke­sä­a­jas­sa, päi­vät pi­te­ne­vät ja ke­vä­tau­rin­ko al­kaa jo oi­ke­as­ti läm­mit­tää.

Pää­si­äi­nen kol­kut­te­lee ovel­la, nä­em­me ja ko­em­me mi­ten elä­mä voit­taa. Tal­ven kah­leet mur­tu­vat, lumi su­laa, ja näen jo sil­mis­sä­ni ten­nis­ken­tät va­pai­na. Aja­tus ke­säs­tä nos­taa hy­myn huu­lil­le.

Tääl­lä Thun­der Ba­ys­sä men­nyt tal­vi oli sel­väs­ti lu­mi­sem­pi kuin ai­em­pi. Lun­ta tuli kun­nol­la, mut­ta se sopi mi­nul­le, kos­ka olin päät­tä­nyt ko­keil­la jo­tain uut­ta: os­tim­me per­he kau­si­kor­tin Mount Bal­dyn las­ket­te­lu­kes­kuk­seen kau­pun­gin lai­dal­la. Rin­teet tu­li­vat tu­tuik­si, ja las­ket­te­lu­tai­to ot­ti harp­pauk­sen eteen­päin. Tämä oli it­se asi­as­sa en­sim­mäi­nen kau­si­kort­ti­ni koko elä­mä­ni ai­ka­na.

Olen ai­na ol­lut enem­män murt­sik­ka­mie­hiä – niin pe­rin­tei­sel­lä kuin luis­te­lu­tyy­lil­lä – mut­ta nyt rin­teis­sä tuli vie­tet­tyä use­am­pi vii­kon­lop­pu. Pää­sin vih­doin myös käyt­tä­mään edel­lis­vuon­na hank­ki­mi­a­ni ”uu­sia käy­tet­ty­jä” Völk­lin suk­sia, en­ti­set oli­vat vuo­si­mal­lia 1992. Mount Bal­dy ei eh­kä ole ni­mes­tään huo­li­mat­ta mi­kään mas­sii­vi­nen vuo­ri – kor­keu­se­roa on noin 145 met­riä ja pi­sin rin­ne on mai­lin mit­tai­nen – mut­ta ei­pä se me­noa hai­tan­nut. Hyvä mei­nin­ki ja uut­ta in­toa ur­hei­luun!

Maa­il­man ta­pah­tu­mat ovat vii­me ai­koi­na ol­leet häm­men­tä­viä ja toi­si­naan ma­sen­ta­vi­a­kin. Olen kir­joit­ta­nut niis­tä nyt jo muu­ta­mas­sa ko­lum­nis­sa. Nyt pää­tin vaih­taa ai­het­ta ja kes­kit­tyä sii­hen, mikä tuo iloa ar­keen. Jo­tain sel­lais­ta, joka saa hy­myn huu­lil­le – ja eh­kä jopa toi­von pil­kah­duk­sen mie­leen.

Vaik­ka olen asu­nut Ka­na­das­sa jo vuo­si­kym­me­niä, sy­dä­me­ni syk­kii yhä Suo­mel­le – ja eri­tyi­ses­ti Poh­jan­maal­le. Se ei eh­kä yl­lä­tä. Mut­ta se yl­lät­ti, mis­tä tänä ke­vää­nä löy­sin uu­den ilo­nai­heen: ruot­sin­kie­li­sel­tä Poh­jan­maal­ta! Tar­kem­min sa­not­tu­na Vöy­ril­tä, jos­ta syn­ty­nyt kol­mik­ko KAJ on nous­sut il­mi­ök­si.

En ym­mär­rä ruot­sia ko­vin hy­vin – joi­ta­kin sa­no­ja ja muu­ta­man li­sää ar­vauk­sel­la – mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta KAJ:n huu­mo­ri ja läm­min ai­tous ovat teh­neet vai­ku­tuk­sen. Hei­dän voit­ton­sa Ruot­sin vii­su­kar­sin­nois­sa (her­re­gud!) oli yl­lät­tä­vä, ja nyt ve­don­lyön­ti­toi­mis­tot po­vai­li­vat heil­le jopa voit­toa koko Eu­ro­vii­suis­sa. On ol­lut pak­ko tu­tus­tua enem­män: vi­de­oi­ta, ar­tik­ke­lei­ta, bii­se­jä. Ja voi po­jat – tämä on jo­ta­kin.

Tääl­tä Ka­na­das­ta­kin kat­sot­tu­na ase­tel­ma on her­kul­li­nen. Kol­me poh­ja­lais­ta ka­ve­ria, jot­ka us­kal­ta­vat ol­la oma it­sen­sä, omal­la mur­teel­laan, ja te­ke­vät sa­mal­la kan­sain­vä­li­sen ta­son viih­det­tä. Ei­kä unoh­de­ta Suo­men edus­ta­jaa Eri­ka Vik­ma­nia, jol­le myös täy­si tuki ja kan­nus­tus. Mut­ta Ke­vin, Axel ja Ja­kob ovat nyt jo­ten­kin eri­tyi­sel­lä ta­val­la oma­ää­ni­siä – he ovat ai­dos­ti lah­jak­kai­ta ja ei­vät yri­tä ol­la mi­tään muu­ta kuin mitä ovat ja mis­tä tu­le­vat. Ja juu­ri sik­si he ovat niin hy­viä.

Vii­su­bii­si Bara Bada Bas­tu yh­dis­tää suo­ma­lai­sen oma­pe­räi­syy­den ja ruot­sa­lai­sen viih­de­o­saa­mi­sen ta­val­la, joka toi­mii. Tart­tu­va, omi­tui­nen, haus­ka – mut­ta sil­ti sy­dä­mel­li­nen. Olen tu­tus­tu­nut myös hei­dän muu­hun tuo­tan­toon­sa, ja se on täyn­nä iloa, oi­val­lus­ta ja pien­tä me­lan­ko­li­aa­kin. Kap­pa­le Kom ti byin jäi eri­tyi­ses­ti mie­leen. Sii­tä pie­ni kään­net­ty pät­kä: ”Mene met­sään aja­maan, aja pit­käl­le ja pit­kään, kun he al­ka­vat hur­ria huu­ta­maan, on ai­ka pa­la­ta.”

Sii­nä on sekä huu­mo­ria et­tä hil­jais­ta hai­keut­ta.

Tuo sana – ”hur­ri” – on muu­ten yk­si, jos­ta ai­on nyt luo­pua. Olen it­se­kin sitä jos­kus käyt­tä­nyt, mut­ta KAJ:n an­si­os­ta ym­mär­rän taas pa­rem­min, mi­ten tär­ke­ää on ar­vos­taa toi­sen kiel­tä ja kult­tuu­ria – var­sin­kin, kun sii­tä kum­pu­aa näin ai­nut­laa­tuis­ta luo­vuut­ta.

Poh­jan­maal­la kie­li­muu­ri on mo­nel­le tut­tu. Ero voi ol­la iso, vaik­kei fyy­si­nen vä­li­mat­ka oli­si­kaan. Jo Teu­val­ta När­pi­öön men­tä­es­sä kie­li vaih­tuu, ja sen mu­ka­na pal­jon muu­ta­kin. Mut­ta sil­ti mo­lem­mil­la puo­lil­la on ai­to­ja suo­ma­lai­sia, joil­la on omat rak­kaat pe­rin­teen­sä. Ka­na­das­sa koen sa­man ra­jan On­ta­ri­on ja Qu­e­be­cin vä­lil­lä. Kie­li, kult­tuu­ri ja iden­ti­teet­ti kul­ke­vat käsi kä­des­sä – ei­kä sii­nä ole mi­tään vää­rää. Päin­vas­toin.

Kun näi­tä juu­ria kun­ni­oi­te­taan, nos­te­taan ja­lus­tal­le ja teh­dään niis­tä laa­du­kas­ta viih­det­tä, syn­tyy jo­tain, jota ei voi fei­ka­ta. Se on ai­toa. Ja juu­ri sik­si se pu­hut­te­lee.

Toi­von KAJ:lle vil­pit­tö­mäs­ti on­nea ja me­nes­tys­tä – ja sa­moin Eri­ka Vik­ma­nil­le. Tar­koi­tus on kat­soa vii­sut toi­se­na vuo­te­na pe­räk­käin äi­ti­ni kans­sa, olen var­ma et­tä sii­tä saam­me mo­lem­mat sekä pik­ku jän­ni­tys­tä, mut­ta en­nen kaik­kea iloa ja hy­vää miel­tä, voit­ti kil­pai­lun sit­ten kuka ta­han­sa. Mut­ta hei­tän vie­lä yh­den hul­lun ide­an:

Mitä jos Re­hu­piik­les te­ki­si kol­la­bo­raa­ti­on KAJ:n kans­sa? Toi­vo­tet­tai­siin Vöy­rin po­jat ter­ve­tul­leek­si pit­käl­le ja pit­kään met­sään, yli la­keuk­sien Lai­hi­an, Ku­ri­kan ja Kau­ha­jo­en kaut­ta vie­lä To­ke­ro­tie­tä pit­kin ai­na Ja­las­jär­vel­le as­ti! Sii­tä voi­si syn­tyä jo­ta­kin ma­ha­rot­to­man ala­ku­pe­rääs­tä!

Ilois­ta ke­vät­tä toi­vot­taa,

Pasi Ka­na­das­ta