Sai­ras­vuo­teel­taan

86-vuo­ti­as lä­hei­sem­me kat­soi mi­nua

va­ka­va­na suo­raan sil­miin ja sa­noi:

”Nyt minä olen pi­me­äs­sä”.

Vaik­ka yl­lä­tyin­kin, vas­ta­sin hä­nel­le,

vil­pit­tö­mäs­ti: ”Kyl­lä se sii­tä vie­lä

kir­kas­tuu!”

”Kir­kas­tuu­ko?” hän vie­lä var­mis­te­li

kuu­le­maan­sa.

Van­huk­sen tut­ki­va kat­se yh­dis­ti mei­dät,

pit­käk­si tuo­ki­ok­si.

Lau­su­ma­ni luot­ta­muk­sen ja

toi­von va­ras­sa kir­joi­tin sit­ten

muu­ta­ma viik­ko tuon vii­mei­sek­si jää­neen

ta­paa­mi­sem­me jäl­keen

rak­kaan edes­men­neem­me hau­ta­lau­lun

lop­puun sä­keen:

”Va­lon lap­sil­le, pi­me­än jäl­keen

on val­mii­na Val­ta­kun­ta.”

Han­nu Syr­jä­lah­ti