Äi­ti on kie­len kau­nein sana. Äi­tim­me oli myös tai­ta­va sa­nan­käyt­tä­jä, jon­ka ru­no­ja ja mui­ta kir­joi­tuk­sia oli usein Kau­ha­jo­ki-leh­des­sä­kin. Äi­ti sai ikui­sen rau­han 27.11.2024, 97-vuo­ti­aa­na.

Tein su­ru­työ­tä käy­mäl­lä läpi äi­din kir­joi­tuk­sia hä­nen pit­kän elä­män­sä ajal­ta. Vie­lä kuo­lin­vuo­teel­laan, noin puo­li­tois­ta viik­koa en­nen kuo­le­maa, hän ky­syi meil­tä lap­sil­ta, mitä ajat­te­lem­me elä­mäs­tä. Hau­ta­jais­ten muis­to­pu­hees­sa­ni hän sai it­se ker­toa kir­joi­tuk­sis­saan aja­tuk­sis­taan ja tun­teis­taan elä­män­sä eri vai­heis­sa, pai­men­ty­tös­tä elä­ke­läi­sek­si ja van­huu­den vuo­siin. Nyt hän saa myös teil­le ker­toa, mitä hän ajat­te­li elä­mäs­tä kir­joi­tuk­sis­saan, joi­ta hän on­nek­si oli tal­let­ta­nut.

Äi­ti­ni aloit­ti kir­joi­tus­har­ras­tuk­sen jo lap­se­na pai­me­nes­sa ol­les­saan. Hän ker­too sii­tä ru­nos­saan.

Pai­men­tyt­tö

Niin pit­kä oli en­nen lap­se­na pai­me­nen päi­vä,

kun ky­döl­lä leh­miä pai­men­sin ja au­rin­ko­kel­los­ta

ai­kaa mit­ta­sin.

Se toi­mi sil­loin, kun au­rin­ko pais­toi,

vaan ei mi­tan­nut ai­kaa pil­vi­sel­lä sääl­lä.

Ei ol­lut kel­loa ran­tees­sa, ei­kä kän­nyk­kää tas­kus­sa.

Oli vain eväs­tä pus­sis­sa.

Oli kir­ja, kynä ja leh­tiö pit­kien päi­vien viih­ty­nä,

sil­loin kun leh­mät kyl­läi­si­nä mä­reh­tien ma­ka­si­vat.

Oli kesä ja lin­nut lau­lui­neen, vaan vä­lil­lä päi­vä sa­tei­nen.

Kas­ki­nau­ris­ta kel­tais­ta, pai­me­nen suur­ta herk­kua,

sai syö­dä ter­vein ham­pain.

Tuli syk­sy ja kou­lu kir­joi­neen,

se va­paut­ti pai­me­nen kyl­läs­ty­neen.

Sekä jou­lu lah­joi­neen ja kuu­si­juh­la kul­tai­nen.

Nämä muis­to­ja ovat kau­kai­sen lap­suu­den.

Nuo­ruu­den ru­not hän on polt­ta­nut, hä­nen mie­les­tään ne oli­vat niin nai­i­ve­ja, lap­sel­li­sia. Löy­sin kui­ten­kin yh­den kir­joi­tuk­sen, ”Vint­ti­ka­ma­ril­le­ni”. Se ker­too nuo­ruu­den rak­kau­des­ta, joka päät­tyi su­ruun ja haa­vei­den ro­mah­ta­mi­seen, mut­ta an­toi myös kak­si iha­naa las­ta on­nen ai­heek­si äi­din sa­no­jen mu­kaan.

Maa­työt ja kar­jan­hoi­to vei­vät niin äi­din ajan, et­tei hän eh­ti­nyt kir­joit­taa aja­tuk­si­aan muis­tiin. Hän elät­ti per­het­tä isän­sä Fi­li­pun kuo­le­man jäl­keen myös om­pe­le­mal­la vaat­tei­ta ky­lä­läi­sil­le, hau­ta­sep­pe­lei­den te­ki­jä­nä ja päi­vä­mie­he­nä ky­lä­läis­ten pel­loil­la. Mei­tä lap­sia oli tuol­loin jo kol­me, pik­ku­sis­kom­me saim­me ilok­sem­me muu­ta­maa vuot­ta myö­hem­min, ja hä­nen isän­sä tuli tur­val­li­sek­si isä­puo­lek­sem­me.

Kun leh­mät lai­tet­tiin pois teu­ras­ta­mol­le vie­tä­vik­si ke­säl­lä 1982, äi­ti teki su­ru­työ­tä ku­to­mal­la suu­ren mää­rän mat­to­ja. Hän ker­too sii­tä ru­nos­saan ”Ku­to­ja”.

Ku­don rie­pu­mat­toa kir­ja­vaa, men­nei­tä muis­te­len,

kun ku­tei­ta ah­ke­rin sor­min mä mat­too­ni leik­ke­len.

Oli tuo­kin ke­säi­nen mek­ko, niin lem­peä, kuk­kai­nen,

kun kans­sa­si ju­han­nu­sil­lan mä vie­tin ke­säi­sen.

Niin al­koi yh­tei­nen tiem­me, oli ilot ja huo­let siin,

ja su­loi­nen ju­han­nus­mek­ko ar­ki­vaat­teek­si muu­tet­tiin,

ja vii­mein ku­lu­nee­na se jou­tui ku­tei­siin.

Nyt vuo­si­kym­me­niä mon­ta jo mat­kaa on kul­jet­tu,

ja elä­män mo­net vai­heet yh­des­sä ko­et­tu.

Ovat lap­set ja kau­an sit­ten ko­toa läh­te­neet,

ja suu­ren mää­rän ma­ton­ku­det­ta jäl­keen­sä jät­tä­neet.

Olen nii­tä tal­let­ta­nut vint­ti­ko­me­ron kät­köi­hin,

et­tä sit­ten ku­toa sai­sin ku­luks elä­ke­päi­vien

ma­ton kir­ja­van muis­tois­ta elon­päi­vien men­nei­den.

Pie­nen ty­tön soma nut­tu on vin­til­tä löy­ty­nyt,

ja vel­jen ruu­tu­pai­ta, vä­hän vä­ri­ään pääs­tä­nyt.

Tuos­sa pu­nai­nen tont­tu­pu­ku, ta­kaa kau­kais­ten jou­lu­jen,

se ilois­ta vä­riä an­taa se­kaan tum­mien rai­to­jen.

Näin mat­toa vaih­te­le­vais­ta mä ku­don uut­te­raan,

ja jo­kai­sen ku­teen vai­heet elän muis­tois­sa vuo­sien taa.

Kude liit­tyy ku­tee­seen, ja työ­ni jat­kuu vaan,

ja­lat tans­si­vat pol­ku­sil­la, pian mat­to­ni val­miik­si saan.

Vaan loi­mi uh­kaa­vas­ti mun työs­sä­ni ly­he­nee,

ja muis­to­jen kul­tai­set ku­teet mat­too­ni tyh­je­nee.

Van­huu­se­läk­keel­le äi­ti pää­si v. 1992. Tun­nois­taan sii­nä ti­lan­tees­sa hän ker­too kir­joi­tuk­sis­saan ”Van­huus” ja ”Elä­män il­ta”, jon­ka hän kir­joit­ti käy­ty­ään van­hain­ko­din vuo­de­o­sas­tol­la.

Van­huus

Se tuli pos­tis­sa, rus­kea kir­je­kuo­ri. Teil­le on myön­net­ty van­huu­se­lä­ke, si­säl­si vies­tin se. Van­huus -sa­naa mais­te­len, se tun­tuu pa­hal­ta; nyt­kö jo? Juu­ri äs­ken elin pa­ras­ta mie­huu­si­kää­ni, vä­ke­väs­ti, vah­vas­ti. Hoi­din ta­lout­ta, kar­jaa, lap­si­a­ni, lä­he­tin hei­dät kou­luun, iloit­sin hei­dän ilo­jaan, su­rin hei­dän su­ru­jaan. Nyt he ovat len­tä­neet pois, kuin lin­tu­ja ol­leet ois. Pesä on tyh­jä.

Ei ole kii­ret­tä enää, saa muis­tois­sa elää. Har­ras­taa, lu­kea, kir­joit­taa, teh­dä kä­si­töi­tä, jos hu­vit­taa. Saa elä­män kaa­ren ajas­sa täs­sä, mat­kas­sa ly­he­ne­väs­sä joka aa­mus­ta Luo­jaa kiit­tää. Jos ter­veyt­tä ja voi­maa riit­tää, on iloa pal­jon jäl­jel­lä vie­lä.

Elä­män il­ta

Sii­nä he le­pää­vät vuo­teil­laan, me­tal­li­kai­tei­den ym­pä­röi­mi­nä, ryp­pyi­sin kas­voin ja har­main hiuk­sin, ta­ka­na ele­tyn elä­män ta­pah­tu­mien koko kir­jo. On ol­lut on­nen ai­ko­ja, mut­ta myös vas­toin­käy­mi­siä.

En­nen niin te­hok­kai­ta työ­muu­ra­hai­sia, per­heen huol­ta­jia, keh­don kei­nut­ta­jia, na­vet­ta­po­lun as­tu­jia, ylei­sön­pal­ve­li­joi­ta, ih­mi­siä eri am­ma­teis­sa, ras­kai­den so­ta­vuo­sien san­ka­rei­ta. Nyt elä­män il­las­sa yh­tä ar­vok­kai­ta.

Joku vie­lä vir­kein sil­min elä­mää seu­rai­lee, joku sam­mu­nein ais­tein ja ai­voin, ym­pä­ril­lään hoi­to­hen­ki­löt, kii­rei­set, osaa­vat am­mat­ti­lai­set, elä­män yl­lä­pi­tä­jät, syöt­tä­jät, juot­ta­jat, lää­kit­si­jät ja puh­tau­des­ta huo­leh­ti­jat.

Kai­ken ylä­puo­lel­la kui­ten­kin hän, joka elä­män on an­ta­nut ja kut­suu sii­tä pois ikui­suu­teen, sil­loin kun ai­ka tu­lee täy­teen.

Mitä on on­ni? Äi­ti ker­too tuon ni­mi­ses­sä kir­joi­tuk­ses­saan on­nen ai­heis­taan.

On­ni koos­tuu niin pie­nis­tä asi­ois­ta. Se on aa­mu­kas­tei­sen pi­ha­nur­mi­kon kos­ke­tus jal­ko­jen al­la, se on pääs­kys­ten rie­mul­li­nen li­ver­rys tai­vaan hui­kai­se­vas­sa si­nes­sä. Saa kat­sel­la nii­den pe­sän pe­rus­ta­mis­ta ja poi­kas­ten vaa­li­mis­ta pi­ha­kei­nus­sa is­tu­en.

On­ni on seu­ra­ta kuk­kas­ten kas­vua. Hen­toi­na tai­mi­na ne ke­vääl­lä työn­ty­vät mul­las­ta, ja vä­hi­tel­len ne au­rin­gon sy­lei­lys­sä saa­vut­ta­vat täy­den vä­ri­lois­ton­sa, iha­nan ja ih­meel­li­sen.

On­ni on koti, per­he, lä­hei­set ja ys­tä­vät ym­pä­ril­lä. Myös­kin tämä ih­mi­se­lä­män syk­sy, sen jäl­jel­lä ole­va ai­ka. Sil­lä­kin on pal­jon an­net­ta­vaa. Työ­e­lä­mä on ohi, ei ole kii­ret­tä, vain ta­val­li­set ar­jen ru­tii­nit. Riit­tää, kun on tut­tua ja tur­val­lis­ta.

Saa kiit­tää Ju­ma­laa kai­kes­ta sii­tä hy­väs­tä, mitä elä­mä on an­ta­nut. Myös vas­toin­käy­mi­sis­tä, me­ne­tyk­sis­tä ja tap­pi­ois­ta. Eh­kä ne­kin ovat jo­tain opet­ta­neet. Tätä kaik­kea on mie­les­tä­ni on­ni.

Äi­ti sai on­nen viet­tää vie­lä vii­mei­sen ke­sän­sä rak­kaas­sa lap­suus­ko­dis­saan. Me lä­hei­set vie­tim­me sitä hä­nen kans­saan. Sitä oli mei­dän­kin on­ni. Kii­tos elä­mäs­tä, ra­kas äi­ti.

Sir­pa Jon­ni­nen,

Hel­mi Vii­ta­lan esi­koi­nen, äi­din­kie­le­no­pet­ta­ja