Mei­tä oli au­to täyn­nä nuo­ria mat­kal­la hen­gel­li­seen ti­lai­suu­teen. Iloit­sim­me yh­des­sä sii­tä, et­tä olim­me löy­tä­neet us­kon elä­määm­me.

Yk­si meis­tä, Pena, oli niin luja us­kos­saan, et­tä virk­koi: Olen var­ma, et­tä Ju­ma­la kuu­lee ja vas­taa ru­kouk­sii­ni ai­na: Voin pyy­tää Hä­nel­tä vaik­ka kai­vin­ko­neen, ja hän lä­het­tää sen! Po­ruk­kaa nau­rat­ti. Muu­ta­maa päi­vää myö­hem­min olim­me taas mat­kas­sa, ja joku huu­dah­ti: ”Tuol­la se nyt on, se kai­vin­ko­ne, Pena, puik­koi­hin vaan.” Met­sän­lai­das­sa oli ku­lah­ta­neen nä­köi­nen kai­vu­ri. Ei­kä omis­ta­ja oli­si tain­nut pan­na vas­taan, vaik­ka joku oli­si sen vie­nyt­kin. Nau­ru­re­mah­duk­sen se au­tos­sa sai ai­kaan!

Meil­lä kai­kil­la riit­tää ko­ke­muk­sia sii­tä, et­tä ru­kouk­siim­me ei ole vas­tat­tu. Ei edes nii­hin, jot­ka tus­kai­si­na olem­me lä­het­tä­neet Ju­ma­lan puo­leen. Ih­mi­sen ar­ki on vai­ke­am­paa kuin nuo­re­na ja huo­let­to­mi­na osa­sim­me odot­taa. Jou­dun ky­se­le­mään, on­ko Ju­ma­la unoh­ta­nut mi­nut? Voin kat­sel­la ym­pä­ril­le­ni ja kau­em­mak­si­kin: So­taa ja vä­ki­val­taa, sai­raut­ta ja puu­tet­ta, tul­via, kyl­myyt­tä ja kuu­muut­ta, myrs­ky­jä. Ky­se­lem­me si­tä­kin, mik­si Ju­ma­lan hy­väk­si luo­ma maa­il­ma on näin ha­jal­la. Ih­mi­sa­sun­not ovat har­maa­ta be­to­ni­murs­ket­ta ja pa­ko­lais­lei­rit täyn­nä toi­vot­to­mia ih­mis­koh­ta­loi­ta. Kuka tai mikä tä­män on saa­nut ai­kaan?

Päi­vän evan­ke­liu­mis­sa (Matt. 15:21-28) Jee­sus kul­kee pa­ka­noi­den alu­eel­la, jon­ne juu­ta­lai­nen ei ha­lun­nut men­nä. Ka­naa­ni­lai­nen nai­nen kul­jek­si Jee­suk­sen lä­hel­lä ja huu­si: ”Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua! Paha hen­ki vai­vaa kau­he­as­ti ty­tär­tä­ni.” Vas­ta usei­den pyyn­tö­jen jäl­keen Jee­sus suos­tuu kuu­le­maan äi­din hä­dän ja lau­suu: ”Ta­pah­tu­koon niin kuin tah­dot.” Tyt­tö pa­ra­nee. Nai­nen tie­si, et­tei hä­nel­lä ol­lut ih­mis­ten laa­ti­mien sään­nös­ten mu­kaan oi­keut­ta saa­da apua is­ra­e­li­lai­sel­ta Jee­suk­sel­ta, mut­ta hä­nen sin­nik­kyy­ten­sä pal­ki­taan. Hän pyy­tää vain ar­moa!

Kaik­ki se, mitä olem­me saa­neet, ja mitä Ju­ma­la ru­kous­tem­me kaut­ta meil­le an­taa, on Ju­ma­lan lah­jaa ja ar­moa, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on joh­taa mei­tä yhä lä­hem­mäk­si Va­pah­ta­jaam­me. Mei­dän tu­li­si kiit­tää Ju­ma­laa kai­kis­ta elä­män lah­jois­ta: ter­vey­des­tä, jo­ka­päi­väi­ses­tä lei­väs­tä, isän­maas­ta, luon­nos­ta lä­hei­sis­tä ih­mi­sis­tä ym. Ih­mi­nen yl­pei­lee usein saa­vu­tuk­sil­laan, mut­ta se­kin, mitä olem­me saa­neet ai­kaan, on Ju­ma­lan lah­jo­jen avul­la tuo­tet­tua. Tätä hy­vää me kaik­ki olem­me kut­su­tut ja­ka­maan. Ju­ma­la tie­tää lo­pul­ta par­hai­ten, mitä tar­vit­sem­me. Ta­pah­tu­koon Si­nun tah­to­si, on oi­kea ru­kouk­sen mal­li. Tai ka­naa­ni­lai­sen nai­sen ta­voin: Her­ra, Daa­vi­din Poi­ka, ar­mah­da mi­nua! Aa­men.

Ola­vi Kaup­pi­nen