Au­rin­ko pais­taa. On läm­min ke­väi­nen päi­vä. Eka­luok­ka­lai­nen lap­sen­lap­sem­me on tul­lut mum­mu­laan, jos­sa pap­pa­kin asuu. Kä­ve­len hä­nen kans­saan pi­ha­maal­la. Hä­nen aloit­tees­taan, niin kuin usein ai­em­min­kin, ko­em­me ro­tan­pyy­dyk­set ja kat­som­me, on­ko sii­lin­pe­sään tul­lut elä­mää.

En­nen kuin pää­sim­me sii­lin­pe­säl­le, hän sa­noo ”kato pap­pa ha­rak­ka”. Maas­sa se­läl­lään ma­kaa kuol­lut ha­rak­ka. So­vim­me, et­tä viem­me sen van­has­sa kat­ti­las­sa läm­pö­kom­pos­to­riin. Hän ha­lu­aa kul­jet­taa ha­rak­ka-as­ti­aa. Kun kip­paam­me ha­rak­kaa kom­pos­to­riin kai­va­maa­ni kuop­paan, hän sa­noo ”ajat­te­le pap­pa, jos se on­ki elä­vä ja py­räh­tää len­toon”. Rau­hoi­tan hän­tä sa­no­en, et­tä kyl­lä se on kuol­lut, kun se on kyl­män kan­kea. Jat­kan vie­lä, et­tä kun ha­rak­ka maa­tuu mul­lak­si kom­pos­to­ris­sa, niin voim­me käyt­tää mul­lan kas­vi­maal­la vaik­ka­pa her­neit­ten ja pork­ka­noit­ten kas­vat­ta­mi­seen. Hän­pä to­te­aa­kin sii­hen, et­tä kun heit­tää nur­mi­kol­le päh­ki­nän kuo­ret, ne muut­tuu sii­nä mul­lak­si.

Kä­vim­me vie­lä kat­so­mas­sa sii­lin­pe­sän si­säl­le, joka oli tyh­jä. Sii­nä­pä mum­mu­lan pi­hal­la saim­me yh­des­sä, eka­luok­ka­lai­nen ja pap­pa, kes­kus­tel­la luon­non mer­kil­li­sis­tä ta­pah­tu­mis­ta ja ih­meis­tä.

En­si sun­nun­tai on ni­mel­tään kär­si­myk­sen sun­nun­tai, kos­ka sii­tä al­kaa hil­jai­sen vii­kon lop­puun ulot­tu­va ns. syvä paas­to­nai­ka. Paas­ton ai­ka­na meil­lä on mah­dol­li­suus seu­ra­ta Jee­suk­sen elä­män vii­mei­siä ai­ko­ja ja vi­rit­täy­tyä suu­ren juh­lan pää­si­äi­sen viet­toon. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa (Joh. 11:47-53) ker­ro­taan sii­tä, kun yli­pap­pien ja fa­ri­seus­ten kool­le kut­su­ma neu­vos­to aset­ti ta­voit­teek­seen Jee­suk­sen sur­maa­mi­sen. Sur­maa­mi­sel­la py­rit­tiin es­tä­mään roo­ma­lais­ten vi­han koh­dis­tu­mi­nen kan­saan ja py­hiin paik­koi­hin. Tänä päi­vä­nä vie­lä so­di­taan ja usein pe­rus­te­lu­na on puo­lus­tau­tu­mi­nen vi­hol­lis­ta vas­taan. Kä­sit­tä­mät­tö­mäl­lä vä­ki­val­lal­la ja raa­kuu­del­la sur­ma­taan mil­joo­nia ih­mi­siä.

Pää­si­äi­se­nä Jee­sus kär­si ja kuo­li Gol­ga­tan ris­til­lä. Hän ei ai­no­as­taan kuol­lut oman kan­san­sa, vaan mei­dän kaik­kien ih­mis­ten puo­les­ta. Ris­tin­kuo­le­mal­laan ja ylös­nou­se­muk­sel­laan hän so­vit­ti mei­dän syn­tim­me. Jee­suk­sen so­vi­tus­työ ei kui­ten­kaan pois­ta­nut pa­huut­ta maa­il­mas­ta. Kris­ti­tyn elä­mä on sekä on­nea et­tä kär­si­mys­tä. Hä­nen kuo­le­mas­taan ver­soo vä­ke­vä voi­ma, joka kut­suu mei­tä jo­kais­ta lie­vit­tä­mään hä­tää ja kär­si­mys­tä ja ra­ken­ta­maan maa­il­maa, jos­sa yhä enem­män on on­nel­li­suu­den ai­hei­ta, leik­ki­viä, nau­ra­via lap­sia ja lap­sen­lap­sia.

Hy­vää ja siu­nat­tua mat­kaa koh­ti pää­si­äis­tä ja sen tuo­maa ylös­nou­se­muk­sen iloa VK vir­ren 968 sa­noin: ”Nyt nou­se kii­tä Luo­jaa. Hän ai­na mei­tä suo­jaa. Hän lah­jat par­haat an­taa ja mur­heet kaik­ki kan­taa. Voin ris­tiin luot­taa tääl­lä. Se lois­taa tie­ni pääl­lä. Se vaa­ran al­ta pääs­tää ja kuo­le­mal­ta sääs­tää. En jak­sa ih­mis­voi­min. Suo, et­tä oi­kein toi­min, niin työ­ni tääl­lä täy­tän ja kaik­ki lah­jat käy­tän.”

Esa Kip­po­la