An­teek­si­an­ta­mi­nen on help­poa sil­loin, kun toi­nen tu­lee pyy­tä­mään an­teek­si – tun­nus­taa vir­heen­sä ja ka­tuu te­ko­jaan tai pu­hei­taan. Mut­ta mitä teh­dä sil­loin, kun an­teek­si­pyyn­töä ei tule?

Tämä ti­lan­ne on mo­nel­le tut­tu: joku on sa­tut­ta­nut sa­noil­laan tai te­oil­laan, mut­ta ei näy­tä ym­mär­tä­vän louk­kaus­taan, ei ota sii­tä vas­tuu­ta tai ei vai­ku­ta piit­taa­van lain­kaan.

Ny­ky­ai­ka­na eri­lai­set vies­tin­tä­a­lus­tat ja so­si­aa­li­nen me­dia ovat ym­pä­ris­tö­jä, jot­ka li­sää­vät louk­kaa­mi­sen ja louk­kaan­tu­mi­sen mah­dol­li­suut­ta. Sa­nat voi­vat hel­pos­ti muut­tua te­rä­vik­si ja vää­ri­nym­mär­ryk­set kas­va­vat, kun em­me koh­taa toi­si­am­me kas­vo­tus­ten. Di­gi­taa­li­ses­sa maa­il­mas­sa on help­poa myös pii­lou­tua ni­mi­merk­kien ja ano­ny­mi­tee­tin taak­se, jol­loin kyn­nys louk­kaa­val­le pu­heel­le ma­dal­tuu en­ti­ses­tään.

Oli sit­ten kyse kas­vok­kain, vies­tien tai so­me­kom­ment­tien kaut­ta ta­pah­tu­nees­ta louk­kaa­vas­ta ti­lan­tees­ta, asia jää hel­pos­ti kal­va­maan sy­dän­tä. Il­ke­ät sa­nat, vi­hai­set kom­men­tit tai vi­noi­le­vat vies­tit jää­vät pai­na­maan miel­tä. On help­poa jää­dä kiin­ni kat­ke­ruu­teen sekä jat­kaa pa­han mie­len kier­ret­tä il­keil­lä sa­noil­la tai te­oil­la.

Jee­sus muis­tut­taa Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa: ”Jos te an­nat­te ih­mi­sil­le an­teek­si hei­dän rik­ko­muk­sen­sa, niin tei­dän Tai­vaal­li­nen Isän­ne an­taa myös teil­le an­teek­si” (Matt. 6:14). Hän ei sano: ”An­ta­kaa an­teek­si, jos he pyy­tä­vät an­teek­si,” vaan ke­hot­taa an­ta­maan an­teek­si riip­pu­mat­ta sii­tä, mitä toi­nen te­kee tai jät­tää te­ke­mät­tä.

Kat­ke­ruus es­tää mei­tä jat­ka­mas­ta hy­vil­lä mie­lin elä­mää eteen­päin. An­teek­si an­ta­mi­nen sitä vas­toin avaa oven uu­teen rau­haan ja va­pau­teen, vaik­ka toi­nen ei kos­kaan pyy­täi­si an­teek­si.

Jos­pa siis em­me odot­tai­si­kaan an­teek­si­pyyn­töä em­me­kä kas­vat­tai­si kat­ke­ruut­ta? En­tä jos va­lit­si­sim­me an­taa an­teek­si hil­jaa sy­dä­mes­säm­me, vaik­ka toi­nen ei kos­kaan pyy­täi­si an­teek­si? Täl­lai­nen an­teek­si­an­ta­mi­nen ei kui­ten­kaan tar­koi­ta, et­tä hy­väk­syi­sim­me louk­kauk­sen tai teon, vaan et­tä va­lit­sem­me ol­la kan­ta­mat­ta kau­naa.

Pie­ni louk­kaus on usein mel­ko help­poa jät­tää taak­seen. Sy­väs­tä louk­kauk­ses­ta toi­pu­mi­nen ja an­teek­si­an­to voi­vat tun­tua to­del­la vai­keil­ta, mut­ta ne ovat mah­dol­li­sia. En­sim­mäi­nen as­kel voi ol­la omien tun­tei­den hy­väk­sy­mi­nen – on täy­sin oi­kein tun­tea su­rua, vi­haa tai pet­ty­mys­tä. Tun­tei­den hy­väk­sy­mi­sen jäl­keen niis­tä on hel­pom­pi pääs­tää ir­ti.

Ru­kous on myös voi­ma­kas apu­vä­li­ne: Ju­ma­lal­ta voi pyy­tää roh­keut­ta ja voi­maa, et­tä sy­dän voi­si va­pau­tua kat­ke­ruu­des­ta. Voi ol­la tar­peen poh­tia asi­aa myös toi­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta: mikä eh­kä ajoi toi­sen ih­mi­sen louk­kaa­maan? Tä­män ym­mär­tä­mi­nen voi tuo­da myö­tä­tun­toa ja hel­pot­taa an­teek­si­an­toa. Kan­nat­taa myös muis­taa, et­tä an­teek­si­an­ta­mi­nen on va­lin­ta – ei tun­ne, joka tu­lee it­ses­tään. Se voi ol­la hi­das­kin pro­ses­si, mut­ta lo­pul­ta se tuo rau­han sy­dä­meen.

Jen­ni­ka Han­nu­saa­ri