Tämä ta­ri­na voi­si al­kaa Ta­pio Rau­ta­vaa­ran sa­noin: ”tämä ta­ri­na on tosi”. Elet­tiin 1920-lu­kua, kun Sand­ra ja Hei­no al­koi­vat pe­rus­taa per­het­tä.

Vuon­na 1925 syn­tyi hei­dän esi­koi­sen­sa, ja nuo­rim­mai­nen syn­tyi vuon­na 1938. Lap­sia syn­tyi kaik­ki­aan kah­dek­san: Pent­ti, Ir­ja, Mir­ja, Lii­sa, Pek­ka, On­ni, Ai­no ja Hel­vi.

Per­he oli suu­ri, ja he asui­vat pie­nes­sä mö­kis­sä. Vaik­ka elä­mä oli niuk­kaa, he tus­kin ko­ki­vat kär­si­vän­sä puu­tet­ta. Lä­hel­lä oli­vat van­hem­mat, si­sa­ruk­set, su­ku­lai­set ja naa­pu­rit. Ei­kä hei­dän elä­män­sä poi­ken­nut juu­ri mui­den lä­hi­seu­dun per­hei­den ar­jes­ta. Ny­ky­a­jan nä­kö­kul­mas­ta hei­dän elä­män­sä näyt­tää köy­häl­tä, mut­ta ajat­te­len, et­tä yh­tei­söl­li­syys ja naa­pu­ri­a­pu mer­kit­si­vät enem­män kuin ai­neel­li­nen rik­kaus.

Su­rua per­heen elä­mään toi yh­den lap­sen va­ka­va sai­ras­ta­mi­nen, jo­hon sen ai­kai­nen lää­ke­tie­de ei osan­nut an­taa apua. Sii­nä­kin ti­lan­tees­sa lä­hei­set oli­vat tu­ke­na.

Tam­mi­kuun päi­vä

Tam­mi­kuun 5. päi­vä­nä vuon­na 1940, van­him­man lap­sen ol­les­sa 15-vuo­ti­as ja nuo­rim­man al­le kak­si­vuo­ti­as, ta­pah­tui se kaik­kein pa­hin. Elet­tiin tal­vi­so­dan ai­kaa. Vaik­ka tais­te­lui­ta ei käy­ty Ete­lä-Poh­jan­maal­la, sota tun­tui tääl­lä­kin vah­vas­ti.

Pian Raat­teen­tien tais­te­lun jäl­keen kirk­ko­her­ra saa­pui muu­ta­man naa­pu­rin mie­hen kans­sa Sand­ran ja Hei­non mök­kiin. Hä­nen ei tar­vin­nut sa­noa sa­naa­kaan – äi­ti, ja eh­kä myös van­him­mat lap­set, ym­mär­si­vät heti mis­tä oli kyse: isä oli kaa­tu­nut. Ja niin puo­li­so ja isä tuo­tiin san­ka­ri­hau­taan siu­nat­ta­vak­si. Suru ei päät­ty­nyt sii­hen, sil­lä sa­man vuo­den ke­vääl­lä hau­dat­tiin myös si­sa­rus­ten Pent­ti-veli.

Per­he, äi­ti ja 7 so­ta­or­poa, sai­vat apua Man­ner­hei­min Las­ten­suo­je­lu­lii­tol­ta; sil­lä ai­na­kin osa si­sa­ruk­sis­ta sai so­ta­kum­min Ruot­sis­ta. Ruot­sis­ta he sai­vat muun mu­as­sa pien­tä ra­hal­lis­ta avus­tus­ta sekä vaat­tei­ta ja säi­lyk­kei­tä, jot­ka oli­vat var­mas­ti sekä mie­lui­sia et­tä tar­peen.

Sand­ran isä oli so­ta­tal­ve­na per­heen apu­na ja asui hei­dän kans­saan. Mi­ten ih­mees­sä he mah­tui­vat pie­neen mök­kiin ja mi­ten ruo­kaa riit­ti heil­le kai­kil­le? Lä­hi­naa­pu­rit aut­toi­vat, ku­ten kirk­ko­her­ra kuo­lin­vies­tiä tuo­des­saan oli lu­van­nut. He sai­vat polt­to­pui­ta ja jau­ho­ja, vaik­ka osa jau­hois­ta oli kui­ten­kin ”tik­kui­sia”, ku­ten Mir­ja-täti ker­toi, kun hän­tä kä­vin ju­tut­ta­mas­sa hei­dän lap­suu­teen ja sota-ai­kaan liit­ty­en. Vaik­ka ra­vin­to oli niuk­kaa ja ruo­ka yk­si­puo­lis­ta, Pent­ti-vel­jeä lu­kuun ot­ta­mat­ta kaik­ki si­sa­ruk­set sai­vat elää pit­kän elä­män. Kol­me heis­tä elää edel­leen, nuo­rim­man ole­van koh­ta 88-vuo­ti­as.

Lu­pauk­sen täyt­tä­mi­nen

Si­sa­rus­sar­jan nuo­rim­mai­sel­la, Hel­vil­lä, ei ikän­sä puo­les­ta ole omia muis­to­ja sota-ajas­ta. Hän kui­ten­kin muis­taa, et­tä jos­kus kou­lus­ta tul­les­saan mö­kis­sä oli vie­ras, ja hän huo­ma­si äi­din it­ke­neen. Vie­ras läh­ti pian, ja äi­ti – joka ei lap­sil­leen pal­jo­a­kaan pu­hu­nut so­das­ta tai las­ten isän kaa­tu­mi­ses­ta – ker­toi, kuka vie­ras oli. Hän oli isän so­ta­ka­ve­ri. Tark­kaa tie­toa sii­tä, kuka tämä mies oli ja mis­tä päin hän tuli, ei ole tie­dos­sa, mut­ta Raat­teen­tien tais­te­lu­jen ai­ka­na he oli­vat so­pi­neet, et­tä jos jom­pi­kum­pi heis­tä sel­vi­ää hen­gis­sä, hän käy toi­sen per­heen luo­na ker­to­mas­sa kaa­tu­neen vii­me het­kis­tä.

So­dan pää­tyt­tyä tämä Hei­non so­ta­ka­ve­ri oli al­kuun unoh­ta­nut lu­pauk­sen. Kui­ten­kin vie­rail­les­saan paik­ka­kun­nal­la hän kier­si san­ka­ri­hau­dat, ku­ten sil­loin oli ta­pa­na. Siel­lä hän näki Hei­non hau­dan ja muis­ti teh­dyn lu­pauk­sen. Heti sen jäl­keen hän sel­vit­ti, mis­sä per­he asui, ja kävi ter­veh­ti­mäs­sä hei­tä.

Kei­nu­he­vo­nen ja lei­pä­la­pio

Muis­tan lap­suu­des­ta­ni ja nuo­ruu­des­ta­ni äi­ti­ni ker­to­man ta­ri­nan kes­ken jää­nees­tä kei­nu­he­vo­ses­ta. Si­sa­rus­ten ko­ti­ta­lon ul­ko­ra­ken­nuk­sen or­sil­la oli kei­nu­he­vo­nen, jon­ka te­ke­mi­nen oli jää­nyt kes­ken, kun sota vei te­ki­jän. Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten mi­nus­sa he­rä­si aja­tus: voi­si­ko kei­nu­he­vo­nen ol­la vie­lä ole­mas­sa. Saim­me lu­van tut­kia ul­ko­ra­ken­nus­ta ja läh­dim­me et­si­mään, mut­ta vuo­si­kym­men­ten jäl­keen sitä ei enää löy­ty­nyt.

Jäin poh­ti­maan, mitä oli­sin teh­nyt, jos kei­nu­he­vo­nen oli­si löy­ty­nyt – oli­sin­ko aset­ta­nut sen esil­le kes­ke­ne­räi­se­nä vai pyy­tä­nyt jon­kun te­ke­mään sen val­miik­si.

Ul­ko­ra­ken­nuk­ses­ta löy­tyi lo­pul­ta hy­vin ar­ki­nen esi­ne: lei­pä­la­pio. Nyt tuo lei­pä­la­pio roik­kuu oman ko­ti­ni sei­näl­lä hil­jai­se­na muis­tu­tuk­se­na ajas­ta, jol­loin elä­mä oli niu­kem­paa ja ar­ki vaa­ti enem­män kuin ny­kyi­nen yl­tä­kyl­läi­syys an­taa ym­mär­tää.

Minä, 60-lu­vun lop­pu­puo­lel­la syn­ty­nee­nä, en voi kuin ih­me­tel­lä, mi­ten Sand­ra-äi­ti sel­viy­tyi tuos­ta ti­lan­tees­ta ja mi­ten elä­mä jat­kui sen jäl­keen. En kui­ten­kaan ryh­dy ver­taa­maan men­nei­tä ai­ko­ja ny­ky­het­keen en­kä edes poh­ti­maan, mil­lais­ta elä­mä sil­loin tar­kal­leen oli, sil­lä jo­kai­sel­la ai­ka­kau­del­la ja su­ku­pol­vel­la on omat haas­teen­sa ja vai­keu­ten­sa. Vaik­ka olen kuul­lut jon­kin ver­ran ta­ri­noi­ta, en voi oi­ke­as­ti ym­mär­tää, mitä se käy­tän­nös­sä mer­kit­si.

Nyt, kun omal­la po­jal­la­ni on vuo­si ar­mei­jas­sa ta­ka­naan ja kun tar­kas­te­lee val­lit­se­vaa maa­il­man­ti­lan­net­ta – esi­mer­kik­si Raat­teen­tien tais­te­lua – aja­tuk­set saa­vat ai­van uu­den mer­ki­tyk­sen. Sen olen ha­lun­nut myös lap­sil­le­ni ker­toa.

Tä­män ta­ri­nan voi siis päät­tää ve­te­raa­nin il­ta­huu­don sa­noi­hin: “Ker­to­kaa las­ten­lap­sil­le lau­luin, him­me­tä ei muis­tot saa.”

Mar­jo Yli-Rah­nas­to