Jari-Pek­ka Lai­tio-Ra­mo­ne, teks­ti ja ku­vat

Täs­sä ju­tus­sa ar­vi­oi­daan nel­jä al­bu­mia. Ne ovat teh­neet Kau­ha­jo­el­la Num­mi­roc­kis­sa mo­nes­ti esiin­ty­neet Timo Rau­ti­ai­nen & Trio Nis­ka­lau­kaus ja Be­fo­re The Dawn, Te­ho­se­koit­ti­mes­ta tu­tun Ot­to Grundst­rö­min joh­ta­ma God Gi­ven Ass ja The Em­pi­re Stri­kes.

GOD GI­VEN ASS: GOD GI­VEN ASS (TMH PRO­DUC­TI­ONS / HUR­DIE GUR­DIE HEE­BIE BEE­BIE GREE­NIE MEE­NIE MAN RE­CORDS).

God Gi­ven Ass tar­joi­lee mu­siik­kia, jos­sa kuu­lu­vat eten­kin pun­kin, roc­kin, psy­ke­dee­li­sen mu­sii­kin ja uu­den aal­lon mu­sii­kin 1970-lu­vun kai­ut. God Gi­ven Ass on työs­tä­nyt ja koon­nut yh­ty­een en­sim­mäis­tä al­bu­mia yli kym­me­nen vuo­den ajan. Mi­nul­la oli en­nes­tään yh­ty­een pari sing­leä ja ne ovat ol­leet OK-ta­soa. On­nek­si God Gi­ven Ass sai vih­doin ka­saan täys­pit­kän, sil­lä yh­tye li­sä­muu­si­koi­neen to­del­la­kin pal­jas­tui ryh­mäk­si, jon­ka tuo­tan­to pää­see oi­keuk­siin­sa al­bu­mi­mi­tas­sa. 12 kap­pa­lees­ta vain muu­ta­ma jää täy­te­rai­dak­si. Kaik­ki sa­noi­tuk­set on teh­nyt Te­ho­se­koi­tin-bän­dis­tä par­hai­ten tun­net­tu so­lis­ti Ot­to Grundst­röm. Sä­vel­lyk­sis­tä 10 on mer­kit­ty yk­sin hä­nen ni­miin­sä.

Syk­syl­lä 2025 Tu­rus­sa nä­ke­mä­ni keik­ka oli hyvä ja on­nek­si yh­tye esiin­tyy Sei­nä­jo­en Ryt­mi­kor­jaa­mol­la nyt per­jan­tai­na 16. tam­mi­kuu­ta. Bän­din ni­meä kan­ta­vaa al­bu­mia ei jul­kais­tu har­mit­ta­vas­ti CD:nä vaan ai­no­as­taan LP:nä ja di­gi­taa­li­ses­ti. Se on ai­na hie­no asia, et­tä sa­noi­tuk­set on pai­net­tu kan­siin. Ih­mi­nen hy­myi­lee her­käs­ti, kun nä­kee yh­del­le kap­pa­leel­le an­ne­tun Let's get na­ked (and mon­key around) -ni­men.

God Gi­ven As­sin kal­tais­ta uut­ta suo­ma­lais­ta mu­siik­kia kuu­lee ai­van lii­an vä­hän ny­kyi­sin. Tuo­tan­to ei ole to­del­la­kaan lii­an klii­nis­tä vaan tuo­tan­to­ta­pa tuo mie­lee­ni alus­sa mai­nit­se­ma­ni 1970-lu­vun psy­ke­dee­li­sen mu­sii­kin, pun­kin, roc­kin ja uu­den aal­lon kai­ut. Tuo­tan­to on on­nis­tu­nut lois­ta­vas­ti tal­len­ta­maan van­haa fii­lis­tä.

God Ass Gi­ven aloit­taa al­bu­min rä­jäh­tä­väl­lä ja no­pe­a­tem­poi­sel­la Tear yo­ur he­art out -kap­pa­leel­la, jos­sa Grundst­röm lau­laa voi­mal­li­ses­ti. Bän­di paah­taa me­ne­mään ko­val­la tem­mol­la ja me­no­pa­laan so­pi­vat kä­de­nis­kut, joi­den pe­rään al­kaa heti ki­ta­ra­soo­lo. Myös Pit­t­bull girl -kak­kos­rai­dal­la kier­rok­set ovat suu­ret. Se on no­pea me­no­bii­si, jos­ta tu­le­vat mie­leen esi­mer­kik­si punk­bän­dien 1970-lu­vun le­vyt.

Myös b-puo­len kak­si aloi­tus­kap­pa­let­ta ovat ter­hak­kai­ta. Sen aloit­ta­va Boo­gie bo­gey­man kes­tää vain rei­lut puo­li­tois­ta mi­nuut­tia. Se on kui­ten­kin mui­ta vauh­ti­bii­se­jä soi­tan­nol­li­ses­ti vä­hän kik­kai­le­vam­pi ja sa­moin enem­män kik­kai­le­va­vuut­ta on lau­lus­sa. Taus­ta­lau­lut on teh­ty ove­las­ti ja on­nis­tu­nees­ti, et­tä ne tu­le­vat puo­lik­si kuin kuis­kauk­si­na.

God Gi­ven Ass -le­vyl­lä on mu­ka­na tor­via. So­pi­van ty­lys­sä ja suo­ra­vii­vai­ses­sa Pri­va­te pro­per­ty -kap­pa­lees­sa tor­vi­hom­mat toi­mi­vat hy­vin ly­hyi­nä osuuk­si­na. Hi­taam­paa osas­toa edus­taa muun mu­as­sa Sha­dows tall. Sii­nä Grundst­rö­min tul­kin­ta on ko­kei­le­va ja sel­lai­nen, jol­la ta­val­la hän tus­kin tul­kit­si mi­tään kap­pa­let­ta Te­ho­se­koi­tin-vuo­si­naan. Kor­kein­taan jon­kun sing­len b-puo­len? Akus­ti­nen ki­ta­ra bii­sis­sä toi­mii hy­vin. Puo­li­no­pea Ri­ding out the storm tuo mie­lee­ni pa­kos­ta­kin Door­sin Ri­ders on the stor­min. Miel­leyh­ty­mä ei jää vain ni­meen, vaan mu­sii­kis­sa on ver­taus­koh­tia 1970-lu­vun alun psy­ke­de­li­aan ja roc­kiin. God Gi­ven Ass hal­lit­see myös sen, et­tä kaa­os on hal­lit­tua.

Small chan­ge on hyvä pää­tös­bii­si. Se on so­pi­van re­hui­nen ja taus­ta­lau­lu on sii­nä eh­kä al­bu­min kap­pa­leis­ta vah­vi­ten esil­le. Muu­ten­kin sii­nä eni­ten pää­se­vät esiin kaik­ki bän­din jä­se­net. Muu­ten bii­si jää vä­hän vai­suk­si. God Gi­ven As­sin jä­se­niä ovat so­lis­ti Grundst­rö­min li­säk­si ba­sis­ti Ree­ta Pank­ka, ki­ta­ris­tit Pyry Kes­ki­nen ja Tom­mi Ka­ner­va sekä rum­pa­li Nii­la Kun­na­ri.

.

.

.

TIMO RAU­TI­AI­NEN & TRIO NIS­KA­LAU­KAUS: TUO­MI­O­JÄR­VI (SA­KA­RA RE­CORDS).

Vuon­na 1996 pe­rus­tet­tu Timo Rau­ti­ai­nen & Trio Nis­ka­lau­kaus oli 2000-lu­vun alus­sa yk­si suo­si­tuin suo­men­kie­li­nen he­viyh­tye. Ras­kas­tun­nel­mai­ses­ti pu­hut­te­le­vis­ta al­bu­meis­ta kol­me ylit­ti kul­ta­le­vy­ra­jan ja 2002 il­mes­ty­nyt Ra­ja­port­ti li­säk­si pla­ti­na­mää­rän. Sitä on os­tet­tu noin 55 000 kap­pa­let­ta.

2004 il­mes­ty­neen Kyl­mä tila -täys­pit­kän jäl­keen Timo Rau­ti­ai­nen & Trio Nis­ka­lau­kaus jäi pit­käl­le tau­ol­le, kun­nes 2017 il­mes­tyi Lau­lu­ja Suo­mes­ta. Nyt jul­kais­tu Tuo­mi­o­jär­vi on kol­mas pa­luun jäl­kei­nen al­bu­mi.

Se on hyvä kont­ras­ti, kun Koh­ti tu­hoa -kap­pa­lees­sa so­lis­ti-ki­ta­ra Timo Rau­ti­ai­nen ja Amorp­hik­ses­ta tut­tu Tomi Jout­sen lau­la­vat kol­mes­sa sä­keis­tös­sä erik­seen ly­hy­eh­kö­jä osuuk­sia, ja pari ker­taa yh­tä­ai­kai­ses­ti. Rau­hai­sa­tem­poi­ses­sa bii­sis­sä Rau­ti­ai­nen lau­laa he­le­äh­köl­lä ää­nel­lään ja Jout­sen vie­rai­li­ja­na kar­ke­ah­kol­la tul­kin­nal­la. Ker­to­sä­keen Rau­ti­ai­nen lau­laa kah­des­ti ko­ko­naan. Jout­se­nen Koh­ti tu­hoa -osuuk­sis­sa on muun mu­as­sa Grön­lan­nin jää­ti­köi­den su­la­mi­ses­ta ja golf­vir­ran kään­ty­mi­ses­tä. Kar­kea tul­kin­ta on sa­mal­la te­ho­kei­no. Golf­vir­ran kään­ty­mi­nen ja jää­ti­köi­den su­la­mi­nen ovat jää­neet kap­pa­leen mu­kaan pie­nik­si uu­ti­sik­si toi­sin kuin jon­kun vai­kut­ta­jan ti­li­tys epä­on­nis­tu­nees­ta kau­neu­so­pe­raa­ti­os­ta.

Timo Rau­ti­ai­nen & Trio Nis­ka­lau­kaus on ural­laan mo­nes­ti kä­si­tel­lyt eko­lo­gi­sia asi­oi­ta. Nyt ai­he on Koh­ti tu­hoa -vei­sun li­säk­si esil­lä muun mu­as­sa Iha­nan lo­put­to­mas­sa ke­säs­sä. Kes­ki­tem­poi­ses­sa ja me­lo­di­ses­sa kap­pa­lees­sa kä­si­tel­lään il­mas­ton­muu­tos­ta, ja ke­ho­te­taan nuor­ta ih­mis­tä elä­mään vie­lä on­nel­li­ses­ti, kun il­mas­ton läm­pe­ne­mi­nen ei py­säh­ty­nyt puo­leen­tois­ta as­tee­seen. Ly­rii­kat pu­hut­te­le­vat, mut­ta sä­vel­lyk­sel­li­ses­ti kap­pa­le on lii­an tut­tua ja tur­val­lis­ta Timo Rau­ti­ai­nen & Trio Nis­ka­lau­kaus -me­noa.

Kat­tee­ton op­ti­mis­ti -bii­sis­sä­kin kä­si­tel­lään tu­hoa. Sii­hen hy­vän li­sän tuo­vat Sen­ni Es­ke­li­sen kan­te­leen- ja Vil­le Oja­sen viu­lun­soit­to. Kap­pa­le päät­tää rau­hai­sa­tem­poi­ses­ti Tuo­mi­o­jär­ven, jon­ka vauh­dik­kaas­ti on aloit­ta­nut Suo­ma­lai­nen oi­reyh­ty­mä. On­nis­tu­nees­sa me­no­pa­las­sa soi­ma­taan it­seä, kun on v-mäi­nen kän­nis­sä. Yk­si sen sä­vel­tä­jä on rum­pa­li Ak­su Hant­tu, joka on vas­tan­nut myös al­bu­min ää­ni­tyk­ses­tä, mik­sauk­ses­ta ja tuot­ta­mi­ses­ta. Hän tuli pit­kä­ai­kai­sen rum­pa­lin Sep­po Poh­jo­lai­sen ti­lal­le 2025 en­nen ää­ni­tyk­siä. Sa­ka­ra Re­cord­sin jul­kai­se­mal­le le­vyl­le ovat sä­vel­lys­töi­tä Han­tan ja Rau­ti­ai­sen li­säk­si teh­neet muut­kin jä­se­net: ki­ta­ris­tit Jari Hut­tu­nen ja Jark­ko Pe­to­sal­mi sekä ba­sis­ti-taus­ta­lau­la­ja Nils Ur­sin.

.

.

.

BE­FO­RE THE DAWN: COLD FLARE ETER­NAL (RE­A­PER EN­TER­TAIN­MENT).

Kau­ha­jo­el­la Num­mi­roc­kis­sa seit­se­män ker­taa esiin­ty­nyt Be­fo­re The Dawn kuu­luu suo­ma­lai­sen me­tal­li­mu­sii­kin sa­ral­la nii­hin yh­ty­ei­siin, jot­ka ovat ker­ryt­tä­neet hy­vin suo­si­o­ta ul­ko­mail­la.

Be­fo­re The Dawn on naut­ti­nut ta­sais­ta suo­si­o­ta Suo­mes­sa­kin. Bän­di sai ide­an­sa 1990-lu­vun lo­pus­sa, jol­loin ai­voi­tuk­si­aan al­koi koos­taa mo­nis­ta pa­la­sis­ta Tuo­mas Sauk­ko­nen, joka ny­kyi­sin toi­mii rum­pa­li­na. Cold frale eter­nal -al­bu­mi on ko­ko­nai­suus, joka tar­jo­aa nau­tin­to­ja eri mu­siik­ki­gen­re­jen dig­ga­reil­le. Re­a­per En­ter­tain­men­tin jul­kai­se­mal­la le­vyl­lä luo­daan mo­nis­sa te­ok­sis­sa öri­nä­lau­lul­la ja hi­taam­mal­la tem­mol­la on­nis­tu­nees­ti vaih­te­le­via tun­nel­mia. On häm­men­tä­vää, mi­ten hy­vin, mo­ni­puo­li­ses­ti ja eri sä­vyin Paa­vo Laa­pot­ti hoi­taa lau­luo­suu­det. Le­vyl­lä hän vas­taa myös taus­ta­lau­luis­ta, sil­lä hä­nen koh­dal­leen on mer­kit­ty all vo­cals (kaik­ki lau­lut).

Tur­him­mat rai­dat ovat puo­len­tois­ta mi­nuu­tin Ini­tium-int­ro ja Ad in­fi­ni­tum -out­ro. Ad in­fi­ni­tum al­kaa ja kul­kee simp­pe­lis­ti mel­kein koko kes­tol­taan. Se on lä­hes inst­ru­men­taa­li. Sii­nä kuul­laan 10 eri sa­naa. Se on kuin lä­pi­juok­su.

Ini­tium-int­ron jäl­keen Be­fo­re The Dawn aset­ti le­vyl­le heti toi­sek­si Fa­tal de­sign -kap­pa­leen, jos­sa se esit­te­lee mo­ni­puo­li­ses­ti osaa­mis­taan ja tyy­lis­kaa­laan­sa. Fa­tal de­sign on to­del­la­kin lois­to­va­lin­ta var­si­nai­sek­si avaus­kap­pa­leek­si. Sen alus­sa meno on tii­vis­tah­tis­ta ja jyrk­kää mos­haus­me­tal­lia, kun­nes rei­lun puo­len mi­nuu­tin inst­ru­men­taa­li­o­suu­den jäl­keen so­lis­ti Laa­pot­ti ke­ven­tää fii­lis­tä, ja aloit­taa lau­la­mi­sen de­ath me­tal -hen­ki­ses­ti. Fa­tal de­sign on teh­ty mo­ni­puo­li­sek­si me­tal­li­sa­hauk­sek­si. Alun mos­hauk­sen ja sitä seu­raa­van de­ath me­tal -osuu­den jäl­keen al­kaa taus­tal­ta kuu­lua puh­das­ta lau­lua, joka ki­ta­ra­soo­lot­te­lun jäl­keen sol­juu hie­nos­ti kuun­te­li­jan kor­vien pin­taan.

Myös muun mu­as­sa Flame eter­na­lis­sa lau­lu al­kaa vas­ta pit­kän soit­to-osuu­den jäl­keen. Lau­lu on erit­täin tiuk­kaa ja de­ath me­tal -hen­kis­tä, kun­nes 30 se­kun­tia myö­hem­min tu­lee sii­nä­kin puh­das­ta lau­lua. Tun­nel­mat eh­ti­vät Fa­tal de­sig­nin ta­voin vaih­tua use­am­man ker­ran ja se ei ole huo­no asia. Flame eter­na­lin lop­puo­sas­sa pääl­lim­mäi­si­nä ovat puh­taat lau­lut.

Bän­di ha­lu­si sel­ke­äs­ti mo­ni­puo­lis­taa he­vi­me­no­aan ai­em­mas­ta, ja esi­mer­kik­si As abo­ve, so be­low -kol­mos­bii­sis­sä on noin 40 se­kun­nin int­ro. Rau­hal­li­sem­man vo­kaa­li­o­suu­den pääl­le tu­lee sit­ten ag­g­res­sii­vi­sia osuuk­sia. As abo­ve, so be­low'sta on on­nis­tut­tu te­ke­mään sel­lai­nen, jos­sa ei ta­pah­du no­pei­ta suu­ria vaih­te­lui­ta.

Mer­cu­ry blood käyn­nis­tyy mel­ko rau­hai­ses­ti, mut­ta sit­ten tu­lee hard­co­re-hen­ki­nen osuus, kun­nes al­kaa ja­ot­te­lu, et­tä bii­siä ve­de­tään ren­nos­ti, ran­kas­ti ja ag­g­res­sii­vi­ses­ti. Nuo kaik­ki me­not saa­daan he­vis­kaa­lal­la mah­tu­maan al­le kol­meen mi­nuut­tiin.

.

.

.

THE EM­PI­RE STRI­KES: VOL. 5 (OMA­KUS­TAN­NE).

The Em­pi­re Stri­kes oli it­sel­le­ni mel­ko uu­si tut­ta­vuus en­nen tätä Vol. 5 -al­bu­mia. Tie­dot­teen mu­kaan nyt on sel­keä muu­tos ai­em­piin al­bu­mei­hin ver­rat­tu­na se, et­tä täl­le täys­pit­käl­le liit­tyi mu­kaan kos­ke­tin­soit­ta­ja. The Em­pi­re Stri­ke­sin uu­tu­kai­nen on levy, jon­ka kap­pa­lei­siin Ari Su­ho­sen kos­ke­tin­tai­tu­roin­ti to­del­la­kin so­pii. Bän­di kul­jet­taa kuu­li­jan sekä ac­ti­on roc­kin sä­häk­kyy­teen et­tä usei­den eri vuo­si­kym­men­ten ta­kais­ten pop-rock­tun­nel­mien maa­il­maan. Sä­vel­lyk­set on mer­kit­ty kaik­kien jä­sen­ten ni­miin.

Rei­lun kym­me­nen kuun­te­lu­ker­ran jäl­keen jää fii­lis, et­tä tiet­ty­jen bii­sien kos­ke­ti­no­suuk­sien kaut­ta The Em­pi­re Stri­kes osaa hy­vin tuo­da tun­nel­mia, jois­sa on kai­ku­ja muun mu­as­sa isob­ri­tan­ni­a­lai­seen Uri­ah Hee­piin. Puo­les­taan le­vyn The last dan­ce -pop­synt­sa­kap­pa­le on kiin­toi­sa yh­dis­tel­mä roc­kia, nor­ja­lais­ta A-ha-bän­diä, dis­co­tans­sah­te­lua ja peh­mei­tä fii­lik­siä.

Esi­mer­kik­si El­wood and Jake -kap­pa­lees­sa ver­tai­lu­koh­ta­na toi­mi­vat puo­les­taan ruot­sa­lai­sen The Hel­la­cop­ter­sin ja suo­ma­lai­sen The Fla­ming Si­de­burn­sin rä­jäh­tä­väm­mät rok­ki­bii­sit. Thun­der­do­me-seis­ka­bii­sin The Em­pi­re Stri­kes ve­tää puo­les­taan hie­nol­la mo­ni­puo­li­suu­del­la, kor­ke­al­la ener­gi­a­ta­sol­la ja suo­ruu­del­la. Vi­per and eve -kap­pa­lees­sa on herk­kyyt­tä ja suo­ra­vii­vai­suut­ta eli tun­nel­mia on Vol. 5 -al­bu­mil­la laa­jas­ti.

Vi­per and eve sekä avaus­kap­pa­le Cong­re­ga­ti­on toi­mi­vat hy­vi­nä esit­te­ly­kap­pa­lei­na heil­le, jot­ka ei­vät tun­ne yh­ty­et­tä en­nes­tään. Kum­paan­kin on la­dat­tu vaih­te­le­vuut­ta. Cong­re­ga­ti­o­nin al­ku si­säl­tää sekä hy­vin kul­ke­van et­tä ren­non alun, mut­ta sit­ten al­kaa jo so­pi­van rä­väk­kä osio en­nen en­sim­mäi­sen mi­nuu­tin täyt­ty­mis­tä. Myö­hem­min te­ok­ses­sa eh­di­tään ve­tää esi­mer­kik­si kiip­pa­ri- ja ki­ta­ra­soo­lo-osuu­det sekä pari mos­haus­hen­kis­tä osi­o­ta. Eli ky­sees­sä on mo­ni­vi­vah­tei­nen kap­pa­le. Hoist my co­lor­sis­sa on puo­les­taan tuo­tu esiin peh­me­äm­pi­ä­kin vah­vuuk­sia, ku­ten muu­ta­mis­sa osis­sa on hyö­dyn­net­ty kau­kais­ta­kin taus­ta­lau­lua ja inst­ru­men­taa­li­o­suu­det ovat pi­dem­piä.

Vol .5 -levy on ko­ko­nai­suu­te­na mie­len­kiin­toi­nen ja The Em­pi­re Stri­res on pys­ty­nyt vält­tä­mään sen, et­tä tuo­tos kuu­los­tai­si lii­ak­si min­kään ko­pi­oin­nil­ta tai oli­si kli­sei­nen. Vol. 5 -al­bu­mi on sel­lai­nen, jon­ka pa­riin pa­laa var­mas­ti mie­luus­ti myö­hem­min­kin.