Meil­lä oli yk­si vi­nyy­li LP levy, jota ai­na soi­tim­me ko­to­na Jou­lu­na. Tämä jäi Suo­meen.

Huo­maa, et­tä 1970- ja 1980-lu­vun maa­il­mas­ta puut­tui joka paik­kaan ulot­tu­vat strii­maus­pal­ve­lut ja lo­pu­ton ai­na saa­ta­vis­sa ole­va mu­siik­ki ja viih­de.

Ar­ki­nen mu­siik­ki ja me­di­a­maa­il­mam­me muut­tui ker­ta­hei­tol­la Ka­na­daan muut­tom­me myö­tä. Tätä paik­ka­si Kar­vi­an paap­pa Suo­mes­ta. Hän lä­het­ti mo­nia it­se­nau­hoit­ta­mi­aan c-ka­set­te­ja meil­le. Mei­tä nau­rat­ti uu­si jou­lu­mu­siik­ki, jota paap­pa oli en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti ää­nit­tä­nyt, eri­to­ten "Sika". Tämä oli Jui­ce Les­ki­sen uut­ta tuo­tan­toa Jou­lul­le 1980, joka oli mei­dän en­sim­mäi­nen Ka­na­das­sa. Täs­tä al­koi muo­dos­tu­maan per­heem­me uu­det tois­tu­vat jou­lu­pe­rin­teet uu­des­sa maas­sa. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta ai­na jou­lun ai­kaan mie­lee­ni nou­si mei­dän hie­man ra­hi­se­va jou­lu­vi­nyy­li. Muis­tin lau­lut ja nii­den soit­to­jär­jes­tyk­sen, niin pal­jon sitä ai­koi­naan soit­te­lim­me jou­lui­sin.

Ke­säl­lä 1989 pää­tin läh­teä en­sim­mäis­tä ker­taa yk­sin Suo­meen. As­tuin len­to­ko­nees­ta nuo­re­na ai­kui­se­na, mut­ta si­säl­lä­ni he­rä­si ta­kai­sin se pie­ni poi­ka Kau­ha­jo­el­ta. Isä tuli ha­ke­maan mi­nua Hel­sin­gis­tä ja ajoim­me ta­kai­sin Kau­ha­jo­el­le tä­ti­ni An­na-Lii­san kaut­ta. Muis­tin, et­tä heil­le meni ai­ka­naan le­vym­me muut­tom­me myö­tä. En keh­dan­nut mai­ni­ta niis­tä enää mi­tään, ni­me­no­maan sii­tä jou­lu­le­vys­tä, vaik­ka se mie­les­sä­ni oli­kin. Asia unoh­tui taas het­kek­si, mut­ta tuli taas ai­na jou­lu­nai­kaan mie­lee­ni.

Vuon­na 1995 veri veti liik­keel­le, ja muu­tin Dry­de­niin. Erää­nä syk­syi­se­nä il­ta­na is­tuin sok­kot­ref­feil­lä nuo­ren nai­sen kans­sa, jon­ka nimi oli Ker­ri-Ann. Tref­fit me­ni­vät hy­vin - niin hy­vin, et­tä niis­tä tuli vie­lä mo­net li­sää. Vä­hi­tel­len syn­tyi jo­tain py­sy­vää. Me­nim­me nai­mi­siin vuon­na 1997 ja läh­dim­me hää­mat­kal­le Suo­meen.

Ha­lu­sin näyt­tää hä­nel­le Suo­men, isän, su­ku­lai­se­ni, ys­tä­vi­ä­ni, sekä myös Kau­ha­jo­en. Ha­lu­sin myös pa­la­ta Mä­ki­pa­nu­laan.

Kun ajoin Mä­ki­pa­nu­lan pi­haan ja as­tuin ulos vuo­si­kym­men­ten jäl­keen, mi­nus­sa ta­pah­tui jo­tain. Talo oli van­hen­tu­nut en­ti­ses­tään, mut­ta se oli edel­leen mi­nun en­sim­mäi­nen ko­ti­ni. Ja siel­lä, pi­han hil­jai­suu­des­sa, sei­soi mies, jota en ol­lut näh­nyt vuo­siin - Toi­vo. Hän hy­myi­li, ja ai­ka py­säh­tyi.

Muis­tin kel­las­tu­neen, rak­kau­del­la sääs­te­tyn, sei­näl­lä ol­leen piir­rok­sen, jon­ka olin an­ta­nut hä­nel­le lap­se­na. Tun­tui kuin jo­kin osa mi­nua oli­si tul­lut ko­tiin. Se het­ki aut­toi mi­nua ym­mär­tä­mään, kuin­ka sy­viä juu­ret voi­vat ol­la.

Jou­lu­kuus­sa 1998, Dry­de­nis­sä, syn­tyi en­sim­mäi­nen lap­sem­me, Ka­sey. Vain päi­viä tä­män jäl­keen, toi­sel­la puo­lel­la maa­il­maa, mum­ma - isä­ni äi­ti - siir­tyi pois. Yk­si elä­mä lop­pui, kun toi­nen al­koi. Olen kan­ta­nut sitä rin­nal­la­ni sii­tä läh­tien: tie­toi­suus elä­män kier­ros­ta, sii­tä, et­tä mi­kään ei tule il­man, et­tä jo­kin toi­nen muut­tuu.

Vuo­sien kul­kies­sa eteen­päin jou­luun on tul­lut myös hai­keut­ta. Ku­ten meil­lä van­he­tes­sa käy, niin vai­vo­ja tu­lee it­se­kul­le­kin, mu­kaan lu­kien omil­le van­hem­mil­le, mo­lem­pien as­kel on ly­hen­ty­nyt. Kun pa­la­sin Suo­meen pari kuu­kaut­ta sit­ten syk­syl­lä - en­sim­mäis­tä ker­taa 45 vuo­teen juu­ri sii­hen vuo­de­nai­kaan - omia Suo­mi-muis­to­ja tul­vi mie­leen ihan uu­del­la ta­val­la. Mut­ta sa­mal­la mat­ka vah­vis­ti sitä, min­kä jo tie­sin: Kau­ha­jo­ki on mi­nus­sa, ha­lu­sin tai en.

Ne­li­sen vuot­ta sit­ten, tie­ten­kin jou­lu­nal­la, tein pien­tä tut­ki­mus­ta ja löy­sin lo­pul­ta ne­tis­tä juu­ri tuon vi­nyy­lin, joka meil­tä jäi Suo­meen: Vuon­na 1971 Fin­lan­dia le­vyn jul­kai­se­ma "Ko­din Jou­lu­le­vy". Joku kaup­pa­si sitä ne­tin kaut­ta Tam­pe­reel­la, jon­ka serk­ku­ni Vir­pi hank­ki ja lä­het­ti mi­nul­le. Nyt olen saa­nut kuun­nel­la yli vii­si­kym­men­tä vuot­ta van­haa jou­lu­mu­siik­kia, joka on ol­lut kuin pie­ni ai­ka­mat­ka lap­suu­tee­ni. Tätä le­vyä kuun­te­lim­me jo Kau­ha­jo­el­la asu­es­sam­me.

Tänä vuon­na mi­nus­ta on tu­los­sa isoi­sä. Se aja­tus on kuin läm­min aal­to, joka kul­kee si­säl­lä­ni. Se tuo mie­leen en­sim­mäi­sen lap­se­ni syn­ty­män - ja mum­man pois­me­non. Elä­män kaa­ren. Sen, et­tä vaik­ka ai­ka kul­kee eteen­päin, niin rak­kaus ja muis­tot jää­vät.

Elä­män te­ho­se­koit­ti­mes­ta tu­lee meil­le mei­dän kaik­kien omat, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti rää­tä­löi­dyt muis­tot ja muis­ti­ku­vat, van­haa ja uut­ta. Oli­si­ko niin, et­tä kun muis­tim­me al­kaa pet­tää, niin se on ta­val­laan mah­dol­li­suus meil­le elää enem­män täs­sä het­kes­sä ja pa­la­ta vain nii­hin asi­oi­hin, jot­ka ovat kaik­kein tär­kein­tä. Lau­lun sa­no­jen mu­kai­ses­ti, "Ar­ki­huo­le­si kaik­ki hei­tä", on jou­lui­nen muis­tu­tus sii­tä, mikä poh­jil­taan on­kin se kaik­kein tär­kein asia, Jou­lun sa­no­ma. Se on ikuis­ta, py­sy­vää, ja se on saa­ta­vis­sa meil­le kai­kil­le. Mei­dän ei tar­vit­se teh­dä mi­tään muu­ta kuin ava­ta sy­dä­mem­me sil­le ja ot­taa se vas­taan.

Kä­vin isän kans­sa Toi­von hau­dal­la edel­li­sel­lä ker­ral­la, kun olin Suo­mes­s­sa. Se oli yk­sin­ker­tai­nen, hil­jai­nen het­ki, mut­ta se mer­kit­si enem­män kuin osaan sa­noik­si pu­kea. Ym­mär­sin, et­tä Toi­vo ei ol­lut vain mies lap­suu­des­ta­ni. Hän oli sym­bo­li. Hä­nes­sä ki­tey­tyi Kau­ha­jo­en hen­ki: vaa­ti­mat­to­muus, läm­pö, hyvä sy­dän ja jon­kin­lai­nen si­sään­ra­ken­net­tu us­ko sii­hen, et­tä elä­mä kan­taa. Toi­vo oli elä­män­sä poi­ka­mies il­man omaa jäl­ki­kas­vu­aan. Täs­tä huo­li­mat­ta hän jät­ti oman jäl­ken­sä ih­mis­mie­liin ja Kau­ha­jo­keen sekä mi­nuun. Hie­nok­si en­ti­söi­dys­sä, Ol­lonq­vis­tin alun­pe­rin ra­ken­nut­ta­mas­sa, hir­si­ses­sä kaup­pa­kar­ta­nos­sa, To­pee­kan var­rel­la, on tois­ta sa­taa vuot­ta his­to­ri­an ker­ros­tu­mia ja hen­ki­lö­ta­ri­noi­ta, mu­kaan lu­kien Toi­vo, minä ja per­hee­ni.

Ja eh­kä juu­ri sik­si hä­nen ni­men­sä so­pii niin täy­del­li­ses­ti tä­hän ta­ri­naan.

Kos­ka lo­pul­ta ta­ju­sin, et­tä oma ta­ri­na­ni, kaik­ki­ne kään­tei­neen ja mat­koi­neen, on kul­ke­nut ai­na koh­ti sa­maa opin­kap­pa­let­ta:

Toi­vo on tär­keä osa elä­määm­me. Ri­paus sitä ajaa mei­tä eteen­päin.

Rau­hal­lis­ta Jou­lua

toi­vot­taa Pasi Ka­na­das­ta