Jokainen meistä sairastuu väistämättä jossain elämänsä vaiheessa. Jotkut vakavammin, jotkut lähinnä ohimeneviin tauteihin.
Sairastaessa saattaa pohtia, miten voisi omia elämäntapojaan parantaa, jotta jatkossa pysyisi terveempänä. Tosiasia kuitenkin on, että elipä miten terveellisesti tahansa, saattaa sairaus silti osua kohdalle. Astma voi tulla, vaikka ei olisi ikinä koskenutkaan tupakkaan, aktiiviliikkuja voi saada veritulpan, terveenä nukkumaan mennyt ei seuraavana päivänä enää herääkään. Parhaansa kannattaa kuitenkin aina yrittää.
Krooniseen sairauteen sopeutuminen ottaa aikansa ja vaatii hyväksyntää niin itseltä kuin ympäristöltäkin. Tilanteen pitkittynyt surkuttelu ei kuitenkaan paranna elämänlaatua.
Vaikeinta on, jos diagnoosia ei pystytä määrittämään. On itse erehdyttävä ja opittava, jotta tietää, mistä tulee oireita ja miten niitä voi helpottaa – jos voi. Sitä vain toivoo, ettei kyse ole mistään todella vakavasta ja etenevästä sairaudesta, jolloin pahempaa voi vielä olla tulossa. Sen huolen ja pelon kanssa eläminen on raskasta. Vaikka toivoisi, että lääkärit tekevät parhaansa, kaikkeen eivät hekään pysty.
Raamatussa kerrotaan, miten Jeesus muiden ihmeiden ohessa paransi sairaita, mikä ei miellyttänyt kaikkia (Joh 5:1-15). Miten joku kehtaakin tehdä hyvän työn pyhäpäivänä, ja vielä Jumalan nimissä? Nämä kiukkupussit eivät selvästikään ole itse olleet vakavasti sairaita, kun eivät osanneet olla parantuneen puolesta iloisia. Jos tietää, millaista on, kun ei pysty liikkumaan kivuitta, syömään tai hengittämään kunnolla, niin paranemispäivä ja -tapa ovat yhdentekeviä. Tärkeää on vain oireettomuus, onpa se sitten pysyvää tai hetkellistä. Pitkään oireiden kanssa elänyt saattaa jopa säikähtää, että mikä nyt on vikana, kun tuntuu näin hyvältä.
Jokainen terve hetki on siunattu lahja. Yritetään muistaa se ja olla kiitollisia, kun voimme.
Outi Viitikko



