Py­säh­ty­mi­nen on tä­män päi­vän haas­te. Ar­jen ja jopa lo­man ka­len­te­ri täyt­tyy mo­nen­lai­sis­ta me­nois­ta ja te­ke­mi­sis­tä. Vä­lil­lä voi tun­tua sil­tä, et­tä kaik­kea on yk­sin­ker­tai­ses­ti lii­kaa. Toi­saal­ta yhä use­am­pi ih­mi­nen ko­kee sy­vää yk­si­näi­syyt­tä.

Mi­ten löy­tää ta­sa­pai­no tä­män kai­ken kes­kel­lä? Eh­kä oleel­li­sin ky­sy­mys on­kin: mikä elä­mäs­sä on to­del­la tär­ke­ää?

Mo­nel­le on tut­tu Raa­ma­tun ker­to­mus Mar­tas­ta ja Ma­ri­as­ta. Jee­sus oli vie­rai­le­mas­sa erääs­sä ky­läs­sä, ja Mart­ta ha­lu­si osoit­taa vie­raan­va­rai­suut­ta kut­su­mal­la hä­net ko­tiin­sa. Mar­tan si­sar Ma­ria puo­les­taan oli in­nos­tu­nut tun­ne­tus­ta vie­raas­taan. Hän is­tuu­tui Jee­suk­sen lä­hel­le kuun­te­le­maan hä­nen ope­tus­taan.

Sa­maan ai­kaan Mar­tal­la oli kä­det täyn­nä työ­tä vie­rai­den pal­ve­le­mi­ses­sa. Hän­tä al­koi har­mit­taa, et­tei Ma­ria aut­ta­nut hän­tä. Lo­pul­ta Mart­ta pyy­si Jee­sus­ta puut­tu­maan ti­lan­tee­seen. Jee­sus vas­ta­si hä­nel­le:

"Mart­ta, Mart­ta, sinä huo­leh­dit ja hä­täi­let niin mo­nis­ta asi­ois­ta. Vain yk­si on tar­peen. Ma­ria on va­lin­nut hy­vän osan, ei­kä sitä ote­ta hä­nel­tä pois." (Luuk. 10:41-42)

Jee­suk­sen vas­taus oli yl­lät­tä­vä. Hän ei nuh­del­lut­kaan Ma­ri­aa, vaan kään­si Mar­tan kat­seen toi­seen suun­taan. Jee­sus ha­lu­si ol­la Mar­tal­le­kin enem­män kuin ar­vos­tet­tu vie­ras. Mar­tan huo­let ja kii­re peit­ti­vät nä­ky­vis­tä sen, mikä oli kaik­kein tär­kein­tä: Jee­suk­sen läs­nä­o­lo ja hä­nen sa­nan­sa kuu­le­mi­nen.

Pal­ve­le­mi­nen ja toi­sis­ta huo­leh­ti­mi­nen ovat ar­vok­kai­ta asi­oi­ta. Sil­ti nii­den kes­kel­lä­kin tar­vit­sem­me py­säh­ty­mis­tä. Jee­sus ha­lu­aa ol­la meil­le enem­män kuin ys­tä­vä tai hyvä esi­ku­va. Hän tuli maa­il­maan pe­las­ta­maan mei­dät ja kan­ta­maan syn­tim­me ris­til­le.

Piis­pa Ee­ro Huo­vi­nen on ku­van­nut Mar­tan ja Ma­ri­an eroa osu­vas­ti: "Mart­ta ra­kas­ti, mut­ta Ma­ria us­koi. Mart­ta huo­leh­ti, mut­ta Ma­ria kuun­te­li." Ma­ria kiin­nit­ti huo­mi­on­sa sii­hen, mitä Kris­tus pu­hui. Hän py­säh­tyi kuun­te­le­maan.

Myös mei­tä kut­su­taan py­säh­ty­mään kii­reen kes­kel­lä. Kun an­nam­me ai­kaa Ju­ma­lal­le, hä­nen sa­nal­leen ja ru­kouk­sel­le, löy­däm­me uu­del­leen sen, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä. Vain yk­si on tar­peen.

An­na-Kai­sa Heik­ki­lä