Sun­nun­tain saar­na­teks­tin ai­he on “et­sik­ko­ai­ko­ja”. Sa­nas­ta nou­see ver­bi: et­siä. Kuka et­sii ja mitä? Et­sim­me sitä, mikä puut­tuu, mitä on me­ne­tet­ty ja mitä ha­lu­am­me.

Et­sim­me tar­koi­tus­ta. Et­sim­me vas­taus­ta van­haan ja ai­na ajan­koh­tai­seen ky­sy­myk­seen: Kuka minä olen? Mikä on elä­män tar­koi­tus? Mik­si kuol­la? Mis­tä voim­me löy­tää vas­tauk­sen?

Mut­ta en­täs, jos mei­tä et­si­tään! Jos mei­dän ei tar­vit­se et­siä, vaan mei­dät on jo löy­det­ty. Ju­ma­la, joka tun­tee kur­juu­tem­me, tur­hau­tu­mi­sem­me ja tap­pi­om­me, lä­het­ti Sa­nan­sa li­haa ja ver­ta ole­vas­sa ruu­miis­sa, Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Hä­nel­lä on vas­tauk­sia et­sin­tääm­me. On ai­ko­ja, jol­loin Hän lä­hes­tyy mei­tä eri­tyi­sin ta­voin.

Jee­sus tuli Luuk­kaan evan­ke­liu­min lu­vun 4 ja­kees­sa 16 Na­sa­re­tiin, jos­sa hän oli vart­tu­nut, ja ku­ten ta­val­lis­ta, hän meni sy­na­go­gaan le­po­päi­vä­nä ja nou­si sei­so­maan lu­ke­maan päi­vän teks­tiä. Hä­nel­le an­net­tiin pro­feet­ta Je­sa­jan kir­ja­kää­rö. Hän ava­si kir­ja­kää­rön ja löy­si sen koh­dan, jos­sa sa­no­taan: ”Her­ran hen­ki on mi­nun yl­lä­ni, sil­lä hän on voi­del­lut mi­nut. Hän on lä­het­tä­nyt mi­nut il­moit­ta­maan köy­hil­le hy­vän sa­no­man, ju­lis­ta­maan van­gi­tuil­le va­pau­tus­ta ja so­keil­le nä­kön­sä saa­mis­ta, pääs­tä­mään sor­re­tut va­pau­teen ja ju­lis­ta­maan Her­ran rie­mu­vuot­ta.”

Kaik­ki, jot­ka sy­na­go­gas­sa oli­vat, kat­soi­vat tark­kaa­vas­ti hä­neen. Hän al­koi pu­hua: ”Tä­nään, tei­dän kuul­ten­ne, on tämä kir­joi­tus käy­nyt to­teen”.

Tämä on kui­ten­kin mes­si­aa­nis­ta teks­tiä. To­del­la­kin. Mes­si­as it­se pu­huu pro­feet­ta Je­sa­jan suun kaut­ta tu­le­vas­ta pal­ve­lu­työs­tään. Jee­sus ei avan­nut kir­jaa sat­tu­mal­ta. Ei, hän tie­si teks­tin, joka hä­nen piti lu­kea Na­sa­re­tin asuk­kail­le.

Lu­et­tu jär­kyt­ti kuu­li­joi­ta, kos­ka he ym­mär­si­vät Jee­suk­sen ju­lis­ta­neen it­sen­sä lu­va­tuk­si Mes­si­aak­si. Oli­ko ky­sees­sä hui­jaus? Hui­ja­ri? Jee­sus ei voi­nut ol­la Kris­tus. Ih­mi­set tun­si­vat hä­net ja koko hä­nen per­heen­sä. Hän oli lii­an lä­hel­tä. Hän oli niin tut­tu ja ta­va­no­mai­nen.

Jee­sus sa­noi, et­tä Hyvä Sa­no­ma oli köy­hil­le, van­geil­le, so­keil­le ja sor­re­tuil­le. It­se asi­as­sa täs­tä al­kaa it­se­tut­kis­te­lu. Me­hän olem­me ta­val­li­sia, kun­non ih­mi­siä. Kuka Jee­sus to­del­la on? Kuka hän on mi­nul­le? Mik­si tar­vit­si­sin Hän­tä?

Pro­feet­ta, ku­ten is­la­mi­nus­kos­sa ope­te­taan? Val­lan­ku­mouk­sel­li­nen? Suu­ri vii­sas? Jee­suk­sel­le on yh­tä mon­ta mää­ri­tel­mää kuin maa­il­mas­sa on us­kon­to­ja ja ide­o­lo­gi­oi­ta. Sil­ti hän it­se sa­noo: ”Poi­kaa ei tun­ne ku­kaan muu kuin Isä ei­kä Isää ku­kaan muu kuin Poi­ka ja se, jol­le Poi­ka tah­too hä­net il­moit­taa.”

Jee­sus toi hy­vän sa­no­man, ei op­pi­neil­le ja jot­ka luu­le­vat tun­te­van­sa Ju­ma­lan. Jee­sus ju­lis­ti evan­ke­liu­mia kai­kil­le, eri­tyi­ses­ti hen­gel­li­ses­ti köy­hil­le ja nöy­ryy­te­tyil­le, ka­tu­muk­sen, kat­ke­ruu­den, pet­ty­myk­sen ja epä­toi­von van­geil­le, elä­mään­sä hä­pei­le­vil­le, syn­nin ja kuo­le­man­pe­lon vai­no­a­mil­le. Jee­sus tuo hy­vän sa­no­man an­teek­si­an­nos­ta ja va­pau­tuk­ses­ta, va­pau­des­ta ja uu­des­ti­syn­ty­mi­ses­tä. Jee­sus on pyyh­ki­nyt pois kai­ken hä­pe­äm­me ja vel­kam­me ja peit­tä­nyt mei­dät van­hurs­kau­del­laan. Tämä on Ju­ma­lan rak­kaus kär­si­vää maa­il­maam­me koh­taan.

Täs­sä voim­me joko sa­mais­tua Na­sa­re­tin asuk­kai­siin ja nii­hin, jot­ka väit­tä­vät tun­te­van­sa Jee­suk­sen ja jot­ka vaa­ti­vat näh­dä ih­mei­tä us­ko­ak­seen, tai voim­me tun­tea oman kur­juu­tem­me, syn­tim­me, hen­gel­li­sen so­keu­tem­me ja tyh­myy­tem­me ja nöyr­tyä pyy­tä­mäl­lä Her­ral­ta an­teek­si­an­toa.

Mar­ja-Lii­sa Ez­zi­ne