Kes­ki­ke­sä on kä­sil­lä ja va­loa tar­jol­la liki vuo­ro­kau­si lä­peen­sä. Luon­non heh­ku, kuk­kien vä­ri­lois­to, man­si­koi­den ma­keus ja kes­ki­ke­sän juh­lan lä­hes­ty­mi­nen ovat kä­sin kos­ke­tel­ta­vis­sa.

Ju­han­nuk­sen va­lol­la on su­rul­li­set var­jon­sa. Ju­han­nuk­sen ai­kaan ti­las­toi­daan ih­mi­siä, jot­ka ovat ”ka­don­neet” uin­ti­reis­sul­la tai ve­neil­les­sä.

Ju­han­nus on it­se­a­si­as­sa Jo­han­nes Kas­ta­jan muis­tok­si vie­tet­tä­vä juh­la. Hän oli Jee­suk­sen edel­lä­kä­vi­jä ”huu­ta­van ää­ni erä­maas­sa”. Hän saat­toi ol­la ih­mis­ten sil­mis­sä eri­koi­nen, kun eli epä­ta­val­li­sil­la ta­voil­laan, mut­ta us­kol­li­ses­ti ju­lis­ti pa­ran­nus­ta ja kään­ty­mys­tä, sen min­kä Ju­ma­la hä­nel­le oli teh­tä­väk­si an­ta­nut. Hän ei jää­nyt nä­ky­mät­tä ja kuu­le­mat­ta.

Raa­ma­tun­teks­ti Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa ju­han­nus­päi­vän jäl­keen pu­huu tuh­laa­ja­po­jas­ta. Hän on myös oman tien­sä kul­ki­ja. Per­heen po­jis­ta nuo­rin, joka päät­tää läh­teä omil­leen ja pyy­tää pe­rin­tön­sä en­nak­koon. Isä an­taa po­jal­leen hä­nen ha­lu­a­man­sa ja niin tiet er­ka­ne­vat. Nuo­ren vel­jen elä­mä vai­kut­taa hy­vin mu­ka­val­ta, ilon täy­tei­sel­tä, kun­nes ei pe­rin­nös­tä ole jäl­jel­lä kuin muis­to vain. Maa­han is­kee nä­län­hä­tä, on hä­nel­lä ys­tä­vä­nä vain näl­kä ja yk­si­näi­syys. Po­jan va­paus on kuin or­jan elä­mää. Hä­nen täy­tyy alis­tua si­ko­pai­me­nek­si saa­dak­seen syö­tä­vää. Juu­ta­lai­nen ei syö si­kaa, saa­ti sit­ten hoi­tai­si nii­tä. Mut­ta hätä ei lue la­kia.

Tuon kur­juu­den kes­kel­lä po­jan mie­leen muis­tuu isä. Mikä oli­si hä­nen osan­sa ko­to­na? Voi­sin­ko ol­la edes isän luo­na mui­den pal­ve­li­ja? Hy­väk­syy­kö hän mi­nut it­sek­kyy­te­ni ta­kia vai jään­kö tän­ne ja kuo­len näl­kään yl­pey­te­ni ta­kia?

Mer­kil­li­nen on tuh­laa­ja­po­jan pa­luu. Isä juok­see poi­kaan­sa vas­taan syli avoin­na jo kau­kaa hä­net näh­des­sään, an­teek­si­an­to on näh­tä­vis­sä il­man to­ru­mis­ta, moit­teen sa­naa. Esi­koi­nen ei ole iloit­se­vien jou­kos­sa. Nuo­ri veli saa osan, jota van­hem­pi veli ka­deh­tii. Näin saat­taa käy­dä meil­le­kin. Syn­ti­sen pa­luu isän luok­se he­rät­tää mie­li­pi­tei­tä, on­ko so­pi­vaa. Mut­ta se on ai­na ti­lan­tees­ta riip­pu­mat­ta ilo, suu­ri ilo. Ar­mo käy ylit­se oi­keu­den.

Tuh­laa­ja­poi­ka tai -ty­tär on hän, joka hyl­kää saa­man­sa ko­ke­muk­sen Ju­ma­las­ta ja Jee­suk­sen an­ta­mas­ta ar­mos­ta. Hän on saa­nut kuul­la ja op­pia, lu­van­nut seu­ra­ta Jee­sus­ta, mut­ta toi­set tuu­let pu­hal­ta­vat voi­mak­kaam­min ja vie hä­net mu­ka­naan. Kun hyvä ym­pä­röi ih­mis­tä, on help­po luot­taa on­neen, mut­ta hä­dän tul­les­sa aja­tuk­set al­ka­vat kään­tyä. Pa­luu on joka het­ki ilo­juh­lan ar­voi­nen.

Ka­don­nut ei tar­koi­ta, et­tei­kö oli­si löy­det­tä­vis­sä. Ju­ma­lan lap­set ovat ai­na hä­nen sy­dä­mel­lään, lä­hel­lä tai kau­ka­na. Hän odot­taa, kut­suu, kun­nes tu­let, ju­han­nuk­se­na tai sen jäl­keen.

Heli Lai­ta­ka­ri

di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä