Joskus tuntuu kummalliselta, miten pitkäksi aikaa jokin pieni asia voi jäädä vaivaamaan. Saatamme muistella vielä vuosienkin jälkeen yksittäistä huolimattomasti sanottua lausetta, epäonnistunutta päivää töissä tai turhaa riitaa läheisen kanssa.
Muut ovat ehkä unohtaneet koko asian jo ajat sitten, mutta me itse palaamme siihen yhä uudelleen. Miksi sanoin noin? Miksi tein niin? Olisin voinut toimia toisin.
Tulevan sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesuksen luo tuodaan nainen, joka on jäänyt kiinni aviorikoksesta. Hän seisoo ihmisjoukon keskellä tilanteessa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Kaikki tietävät, mitä on tapahtunut. Kaikki katsovat häntä. Kaikki tuntuvat tietävän, millainen ihminen hän on. Harva meistä toki joutuu näin kärjistettyyn tilanteeseen. Silti kertomuksessa on jotain hyvin tuttua. Moni tietää, miltä tuntuu, kun jokin oma virhe tai epäonnistuminen tuntuu olevan kaikkien nähtävillä. Joskus, itse asiassa varsin usein, suurin syyttäjä ei kuitenkaan ole ympärillä oleva ihmisjoukko, vaan oma mieli. Vaikka muut olisivat jo jatkaneet eteenpäin, me saatamme kantaa vanhoja epäonnistumisia mukanamme vielä vuosienkin jälkeen.
Ehkä juuri siksi tämä kertomus puhutteleekin yhä. Se ei kerro ainoastaan yhdestä naisesta tai yhdestä virheestä, vaan siitä, miten helposti ihminen on taipuvainen tarttumaan juuri epäonnistumiseen, etenkin silloin, kun kyse on itsestä. Tässä tilanteessa Jeesus ei kuitenkaan tee sitä, mitä moni ehkä odottaisi. Hän ei ryhdy moittimaan. Hän ei lisää häpeää ihmisen kannettavaksi. Sen sijaan hän muistuttaa, että jokaisella on omat puutteensa ja omat virheensä. Ja näin yksi toisensa jälkeen syyttäjät lähtevät pois. Lopulta paikalle jäävät vain Jeesus ja nainen, ja silloin Jeesus sanoo: ”En tuomitse minäkään.” Nuo sanathan eivät muuta menneisyyttä. Tapahtunut ei katoa mihinkään. Sanat muuttavat kuitenkin jotakin olennaista tulevaisuudesta. Ne kertovat, ettei ihmistä voi tiivistää yhteen virheeseen, epäonnistumiseen tai huonoon päätökseen.
Olemme aina enemmän kuin ne huonoimmat hetkemme. Tämän ymmärrämmekin yleensä varsin hyvin silloin, kun kyse on ystävästä tai läheisestä. Toisten kohdalla osaamme usein olla armollisia. Lohdutamme ja muistutamme, että elämä jatkuu. Itsellemme olemme yleensä paljon ankarampia. Silti tämä sama ajatus koskee myös meitä itseämme. Armahtaminen ei tarkoita sitä, että vähättelisimme omia virheitämme tai niiden seurauksia. Se tarkoittaa sitä, että näistä virheistä voi oppia, anteeksi voi pyytää ja eteenpäin voi jatkaa.
Siksi kehotus armahtaa ei ehkä koskekaan vain muita ihmisiä. Se saattaa koskea myös meitä itseämme.
Anni Ahola

