Jari-Pekka Laitio-Ramone, teksti ja kuva
Arvioinnissa kolmen bändin albumit eli Turmion Kätilöt: Resodance, Neon 2: IV ja Litku Klemetti: Sata pahaa poikaa. Ainakin yksi bändeistä esiintyy Kauhajoella ensi vuonna.
TURMION KÄTILÖT: RESODANCE-CD.
Kauhajoella vuosien varrella ehkä noin 15 kertaa esiintyneeltä ja Nummirockissa ensi juhannuksena soittavalta Turmion Kätilöt -bändiltä julkaistiin Resodance-albumi.
Pääosissa on edelleen viihdyttävä industrial-metalli, mutta mukana on monenlaisia mausteita. Turmion Kätilöt on tottunut hämmentämään ja kokoonpanon kahdennentoista levyn Nostajat-avausbiisi tarjoaa heti osittain sellaista hämmentäjäfiilistä. Introhenkisen yli kolmiminuuttisen teoksen alussa on esimerkiksi hilpeää rockabillya, ja sitten biisi lähtee kasvamaan industrial-teokseksi. Nostajat kiteyttää Turmion Kätilöt -meininkiä eli kuulijoille tarjotaan sekä rankkaa musiikkia että sopivasti hilpeämpiä fiiliksiä. Pöytäviinaa ja pimeitä naisia -biisin nimi kertoo jokaiselle heti, ettei kyseessä ole vakavimmin musiikkia luova kokoonpano.
Bändin rento meno on esillä myös CD-levyn kansipapereissa. Sekä Resodancen kannen, CD:n että CD:n alla olevan kuvan keskiössä on eri asennoissa ballerina. Hän eli kansitekstien mukaan Siiri Särkkä taituroi myös julkaisun monissa muissa kohdissa, mutta ballerinoina toimivat onnistuneesti myös Turmion Kätilöt -jäsenet. Se on upea asia, että Turmion Kätilöt ja Nuclear Blast Records panostavat albumien visuaalisiin ilmeisiin.
Hilpeämpi tunnelma saattaa hymyilyttää väkisin, kun Turmion Kätilöt on onnistunut sisällyttämään mukaan hengellisiä lainauksia siten, ettei ketään rainata. Resodance on yhtä vahva kokonaisuus kuin bändin kolme aiempaa tämän vuosikymmenen albumia.
Välillä Turmion Kätilöiden musiikki menee väkisin puurtamiseksi ja sellaiseksi, että yhteen kappaleeseen on yritetty änkeä liiaksi erilaisia elementtejä. Yksi esimerkki on rauhaisatempoinen viisiminuuttinen Näe minut. Sen alun soitinmaailma on tehty usvaiseksi lukuisten soitinten kakofonialla, ja sitten laulu on hetkittäin sekä ärjyä että jopa puhdasta. Vajaan 1,5 minuutin jälkeen alkaa yllättäen yli puoliminuuttinen osuus, jossa fiilis ja laulu hyppäävät kuin nykyajan Suomi-filmien maailmaan, mutta sitten palataan taas ärjyyn ja nopeaan industrial metallin maailmaan minuutiksi, kunnes taas palataan rauhaisaan väliosaan. Erilaiset osiot vaihtelevat. Sanoitustenkin tulkitsemisten jälkeen kappale jättää tekotaiteellisen fiiliksen.
Kokonaisuutena Resodance on siis onnistunut albumi ja yhtye pystyy kaikkien näiden vuosienkin jälkeen tarjoamaan virkistävää meininkiä ja omalaatuisuutta.
NEON 2: IV-CD.
Poppia ja poprockia työstävä Neon 2 julkaisi uuden albumin 31 vuoden tauon jälkeen. Rami Alangon ja Jussi Rainion luotsaaman Neon 2:n albumeista Polku myi platinaa ja Rivien välistä kultaa 1992-93. Ne sisälsivät muun muassa hitit Kemiaa, Polku, Tässä talossa ja Miks sä meet.
Vuonna 1995 julkaistu Viides vuodenaika -kolmoslevy oli minulle ja varmaankin monelle muullekin Neon 2 -diggarille kokonaisuutena pettymys. Sen kappaleista ovat lähinnä jääneet elämään Ei yksinäinen unta saa ja Hattu täynnä tähtiä. Gramophone Recordsin julkaisema IV-levy ei kuulosta niin väkinäiseltä kuin se.
Neon 2 on julkaissut viimeisen kymmenen vuoden aikana lukuisia singlejä ja ne ovat olleet pääosin ihan vakuuttavia. Oli silti jännitys saada 31 vuoden tauon jälkeen käsiinsä Neon 2 -albumikokonaisuus, sillä tämä arvioija kuuntelee ehdottomasti mieluisammin täyspitkiä kuin yksittäisiä singlejä. Levy on onnistunut, koskettava ja sellainen, että tuotanto kuulostaa yhtenäiseltä. IV ei todellakaan häpeä kahden ensimmäisen täyspitkän rinnalla. Vaikka Jussi Rainio ja Rami Alanko ovat olleet olleet vuosien varrella aktiivisia, kuten Rainio Rainio Bros-yhtyeen ja Ressu Redfordin kanssa, on Neon 2 monelle musiikkidiggarille omanlaatuisensa ajankuva.
Yleisesti IV-levyn kokonaisfiilis on kolmeen aiempaan verratessa monipuolisempi, pikkaisen menevämpi ja myös positiivisempi. Vähemmällä ovat surullisemmalla otteella sydämeen menevät teokset. Mukana on silti todellakin koskettavia kappaleita, kuten kosketinsoittaja Petri Alangon säveltämä ja Rainion sanoittama Nuku mun lapsi -päätösraita. Se koskettaa varmasti monia, kun sen sanoituksia lukee kappaletta kuunnellessa albumivihkosesta.
Kun IV-levyn on kuunnellut kokonaisuutena noin 25-30 kertaa, on singlenä jo 2021 julkaistu Pieninä palasina sellainen, joka saa ihmiset varmasti laulamaan myös keikoilla lähes samalla tavalla kuin miten tekevät alku-uran hitit. Siinä ja monissa muissa on mukana jouhevasti koneellisesti tehtyjä jousisoittimia ja akustista kitaraa. Pääkaksikon kirjoittama Pieninä palasina alkaa rauhaisasti ja kuulijan hyvällä fiiliksellä mukaan ottaen. Sitten tempo nousee biisin lähtiessä hiljalleen käyntiin. Tempovaihteluita on paljon ja ne on todellakin toteutettu sujuvasti, kuten keskivaiheenkin rauhaisa väliosio on toimiva ja siihen on tehty lisänäppäilyjä, jotka varmistavat kappaleen toimivan kokonaisuutena.
Selkeä hitti on myös kuudentena oleva akustispohjainen Loppuelämä, jonka lauluun Jussi Rainion rinnalle nousee noin puolentoista minuutin jälkeen Mariska. Heidän äänissään on sopivasti eroavaisuutta. Loppuelämä on sydähdyttävä ja pitkälti tyyni teos. Jostain ihme syystä sen jälkeen on IV-albumille laitettu Itseni kaltainen -dancejumputus. Loppuelämän jälkeen olisi paljon paremmin biisiksi sopinut pianovoittoinen Ikuisesti aina, jonka tempo nousee hiljalleen ennen hidastuvaa loppua. DJ Oku Luukkainen on mukana menevässä ja kosketinvoittoisessa Elämäni laulut -kappaleessa. Se kulkee alusta loppuun asti onnistuneesti.
Mukana on myös tavallaan vähemmillä ideoilla toteutettuja teoksia, joista hienosti toimii esimerkiksi Onnellinen nainen. Elektrojutut ja tietynlainen kantrihenkisyys yhdistyvät Hyvässä kakussa, joka kuulostaa jollekin renkutukselta. Se tuo kokonaisuuteen vaihtelevuutta.
LITKU KLEMETTI: SATA PAHAA POIKAA -CD.
Litku Klemetti -yhtye loi jälleen kuuntelijaa hienosti haastavan kokonaisuuden. Bändin yhdeksäs levy Sata pahaa poikaa ei ole todellakaan seesteistä ”easy listening” -musiikkia vaan kuulijaa energisesti, äkkiväärästi ja koukuttavasti haastavaa musiikkia. Joitakin musatyylejä mainiten, albumilta löytyy muun muassa psykedeliaa, rock'N'rollia, poppia, postpunkkia, rockia ja funkya.
Litku Klemetti ei ole laittanut avaukseksi koko kestoltaan suorasti ja menevästi alkavaa kappaletta vaan kuulijan vahvasti haastavan Rajut jätkät -teoksen. Biisi on revittelevä, vaihtelevatempoinen ja mielenkiintoinen, jossa tuodaan heti esiin jokaisen muusikon taituruutta. Kyseisenlaisia teoksia toivoisi kuulevansa enemmän radiossa.
Rajut jätkät -kappaleessa olevan sovituksen ja energisyyden vuoksi biisin nimen jätkät-sana on 15-20 kuuntelukerrankin jälkeen minulle ”erilainen”, sillä se on kotonani olevan kissan vuoksi ajatuksissani "catcat" eikä "jätkät". Teoksessa on vahvoja äkkinousuja ja -laskuja sekä seesteisiä osuuksia. Soitintenkin kautta kokonaisuus on siksi mielikuvissani rakennettu kuin kissan tekemäksi saalistukseksi, jossa ensin vaanitaan ja odotetaan hiirtä tai myyrää, kunnes sitä kohden ampaistaan hyökäten. Eli biisistä löytyy energiaa ja rosoa.
Promokirjeessä artisti Litku Klemetti kommentoi levykokonaisuutta: "Mulla on ollut kaveripiirissä sellaisia "rajuja jätkiä", mistä myös lauletaan tällä levyllä. Ja jollain tavalla minua on kiehtonut se jätkyys. Eikä jätkyys välttämättä ole vain naisia halventavaa, vaan se on ollut mulle myös voimaannuttavaa. Roolin ottamista ja semmoista kumartelemattomuutta ja suoruutta."
Litku Klemetti tekee albumikokonaisuuksia. Jos se ja Lördag Records -levy-yhtiö olisivat halunneet miettiä kaupallisuutta, olisi kokonaisuutena suorempi valinta ollut ykkösraidaksi muun muassa rajuksikin kasvava Splätter. Litku Klemetin laulu on ihanan värikästä, ja laulun ohella pääinstrumentti on Pekka Tuomen kitara, joka on miksattu albumilla todella pintaan. Kitaristi-perkussionisti Tuomi ja muun muassa urkuja ja viulukonetta taituroiva laulaja Klemetti ovat tehneet yhdessä sävellykset ja sanoitukset. Lyriikat ovat jälleen loistokkaita, ja onneksi ne on painettu kansivihkoon.
Cringe on vimmaista ja pääosin suoraviivaista postpunkia, mutta jostakin syystä siihen on haluttu tukkia Tuomen kitarointisankaruusosuus. Aivan turhaan. Sovitukset on kirjattu koko yhtyeelle. Sussu Ketolalle on kirjattu soittimista urku-syntesisaattori, Aleksi Muhoselle sähköbasso ja Sami Keinäselle rummut. Välillä Klemetin laulua on miksattu alemmas ja sillä korostetaan tehostekeinona soittimia.
Vahvoja tunteita on lähes kaikissa biiseissä, kuten Iskässä. Siinäkin rauhallisemmat ja räväkät osuudet vaihtelevat. Kappale on monitulkintainen siten, että siinä voi miettiä laulettavan kaipauksella kertojan isästä ja häneen liittyvistä persoonallista sekä kaipaavista muistoista, mutta lopussa lauletaan: ”Ja olen isin tyttö vaan, ja voit tälle naurahtaa, kuitenkin tykkäät taas, saat mökillä luukuttaa.”



