Kiu­saa­mi­nen on suo­ma­lai­sen yh­teis­kun­nan syö­pä. Me ai­kui­set pi­däm­me kiu­saa­mis­ta kou­lu­jen sekä las­ten ja nuor­ten on­gel­ma­na.

Jul­ki­suu­des­sa on tuo­reim­pa­na ol­lut vii­me jou­lu­kuus­sa Hel­sin­gin Kos­ke­las­sa ta­pah­tu­nut kiu­saa­mis­ta­paus, mis­sä kol­me 16-vuo­ti­as­ta poi­kaa ki­dut­ta­mal­la ja nöy­ryyt­tä­mäl­lä mur­ha­si­vat ikä­to­ve­rin­sa. Uh­ria oli jo tätä en­nen sa­mo­jen te­ki­jöi­den toi­mes­ta kiu­sat­tu pit­kään.

Hel­sin­gin kä­rä­jä­oi­keus an­toi te­ki­jöil­le vii­me vii­kol­la ko­vat tuo­mi­ot, joi­den pi­tuus vaih­te­lee 8-10 vuo­den vä­lil­lä. Tuo­mi­tut oli­vat mie­len­ti­la­tut­ki­muk­sen mu­kaan te­koa teh­des­sään täy­des­sä ym­mär­ryk­ses­sä eli he tie­si­vät, mitä ovat te­ke­mäs­sä. He oli­vat niin sa­no­tus­ti nor­maa­le­ja kou­lu­poi­kia. Kak­si te­ki­jöis­tä oli­vat myös tun­te­neet uh­rin jo var­hais­lap­suu­des­ta saak­ka.

On pe­lot­ta­vaa aja­tel­la, mi­ten jul­mas­ti nuo­ri, ”nor­maa­li” ih­mi­nen, voi tois­ta koh­del­la. Kiu­sa­ta ja tu­ho­ta yh­den ih­mi­sen elä­män, lo­pul­li­ses­ti. Ei­vät­kä va­hin­got sii­hen jää. Kiu­saa­mis­ta tai vä­ki­val­tai­sen kuo­le­man ko­ke­neen ih­mi­sen lä­hei­set kär­si­vät yh­tä­lail­la. Lä­heis­ten ko­ke­mus on huol­ta uh­rin ko­ko­nais­ter­vey­des­tä sekä su­rua ja voi­mat­to­muut­ta.

Kiu­saa­mi­nen on iso on­gel­ma ai­kuis­ten ih­mis­ten kans­sa­käy­mi­ses­sä kai­ken­lai­sis­sa ar­jen ym­py­röis­sä - työ­pai­koil­la, va­paa-ajan­har­ras­tuk­sis­sa, jär­jes­tö­e­lä­mäs­sä ja jopa po­li­tii­kas­sa­kin. Ko­vin usein kiu­saa­mi­nen on vai­ke­am­min to­teen näy­tet­tä­vää, sil­lä ai­kui­nen ih­mi­nen saat­taa ol­la hen­ki­sen vä­ki­val­lan mes­ta­ri. Se on hauk­ku­mis­ta, här­nää­mis­tä, jul­kis­ta nöy­ryyt­tä­mis­tä, ”ka­pu­loi­den rat­tai­siin lyö­mis­tä” ja pai­nos­tus­ta, har­voin fyy­sis­tä kos­ke­mis­ta tai te­ko­ja.

Suo­mes­sa on kiu­saa­mi­son­gel­man suh­teen kum­mal­li­nen asen­neil­mas­to. Ai­kui­sel­le, kiu­saa­mis­ta ko­ke­neel­le, ih­mi­sel­le saa­te­taan sa­noa, et­tä ”kyl­lä sitä nyt vä­hän ar­vos­te­lua, kri­tiik­kiä ja pa­lau­tet­ta pi­tää kes­tää”. Va­li­tet­ta­vas­ti tätä asen­net­ta on men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä vil­jel­ty myös nii­den las­ten ja nuor­ten pa­ris­sa, jot­ka oli­si­vat tar­vin­neet ai­kui­sen tu­kea kiu­saa­mis­ta koh­da­tes­saan. Myös lain­sää­tä­jä on kun­ni­an­louk­kaus- ja muis­sa ta­pauk­sis­sa mää­ri­tel­lyt, et­tä vaik­ka­pa jul­ki­suu­den hen­ki­lön tai vir­ka­mie­hen pi­tää ”kes­tää” kiel­teis­tä pa­lau­tet­ta enem­män kuin ri­vi­kan­sa­lai­sen.

Niin, kuka mää­rit­te­lee kiu­saa­mi­sen vä­häi­syy­den? Toi­nen voi kes­tää mil­lais­ta sa­nai­lua ja hen­kis­tä pai­nos­tus­ta ta­han­sa, kun taas toi­nen voi upo­ta sy­viin syö­ve­rei­hin muu­ta­mas­ta sa­nan si­val­luk­ses­ta.

Sitä toi­voi­si, et­tei ih­mi­nen oli­si ih­mi­sel­le susi. Kun­ni­oi­te­taan toi­nen toi­si­am­me. Si­lo­te­taan hy­vil­lä sa­noil­la ja te­oil­la, re­hel­li­syy­del­lä ja ah­ke­ruu­del­la toi­nen tois­tem­me tie­tä elä­män pit­käl­lä po­lul­la. Em­me­hän ha­lua, et­tä joku ky­syy: Olet­ko sinä kiu­saa­ja?

Tuo­mas Koi­vu­nie­mi