Jou­lun al­la vii­mei­siä juok­se­via asi­oi­ta hoi­del­les­sa kau­pois­sa tuli vas­taan mo­nia van­ho­ja tut­tu­ja.

En­ti­siä kau­ha­jo­ki­sia, muu­al­le muut­ta­nei­ta, jou­lu­lo­man viet­toon pa­lan­nei­ta ys­tä­viä, van­ho­ja kou­lu­ka­ve­rei­ta ja ikä­to­ve­rei­ta. Vaik­ka elä­mä on vie­nyt mo­nen kans­sa eri teil­le ei­kä yh­teyt­tä ole pi­det­ty enää vuo­siin, oli mu­ka­va näh­dä, vaih­taa pi­kai­set kuu­lu­mi­set tai toi­vot­taa hy­vät jou­lut.

Ta­paa­mis­ten jäl­keen jäin poh­ti­maan sitä jän­nää tun­net­ta, min­kä koh­taa­mi­set ai­heut­ti­vat. Vaik­ka olem­me vuo­sien var­rel­la muut­tu­neet ja vie­raan­tu­neet­kin toi­sis­tam­me, ta­paa­mi­sis­sa oli läs­nä jo­tain yh­teis­tä, niin ko­vin tut­tua ja tur­val­lis­ta. Mikä mei­tä siis yh­dis­tää? Mi­kä­pä muu­kaan kuin koti. Kau­ha­jo­ki.

Me kaik­ki kau­ha­jo­ki­set jaam­me jo­tain yh­teis­tä. Yh­tei­nen taus­ta, syn­ty­pe­rä ja kas­vu­ym­pä­ris­tö muo­dos­ta­vat vah­van si­teen, mikä ei vä­häl­lä kat­kea. Sa­man­kal­tai­set muis­tot ja ko­ke­muk­set, tu­tut pai­kat ja ih­mi­set luo­vat yh­teyt­tä, joka kan­taa vuo­sien­kin pää­hän. Tuo yh­teys nä­kyy, kun tör­mä­tään maa­il­mal­la tai ta­va­taan vuo­sien jäl­keen. Pu­heet kään­ty­vät ko­ti­paik­ka­kun­nal­le, tut­tui­hin paik­koi­hin ja ta­pah­tu­miin, muis­toi­hin ja mer­kit­tä­viin het­kiin. Muis­te­lem­me il­to­ja Ka­si­nol­la, Krou­vis­sa tai Kur­ki-ho­tel­lis­sa. Tie­däm­me lama-ajan ko­et­te­le­muk­set paik­ka­kun­nal­la ja tun­nem­me pai­kal­li­set ur­hei­lu­san­ka­rit. Kaik­ki Kau­ha­jo­en kas­va­tit muis­ta­vat myös Ruis-Lis­sun tai Kos­ki-Lam­min Sim­pan, Ker­tun ki­os­kin Ker­tus­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Yh­tei­siä asi­oi­ta ja ta­pah­tu­mia muis­tel­laan ai­na läm­möl­lä. Pu­heis­ta pais­taa se, et­tä Kau­ha­jo­ki, kau­ha­jo­ke­lai­suus ja sii­hen liit­ty­vät muis­tot edus­ta­vat meil­le kai­kil­le jo­tain ra­kas­ta ja tär­ke­ää. Jo­tain, jos­ta olem­me sa­laa si­sim­mäs­säm­me val­ta­van yl­pei­tä, vaik­ka em­me sitä ai­na ää­neen tun­nus­tai­si­kaan.

Maa­il­man muut­tu­es­sa ja myl­ler­tä­es­sä, tar­vit­sem­me jo­tain jo­hon tur­va­ta. Jo­tain, joka py­syy muut­tu­mat­to­ma­na ja en­nal­laan. Tuo jo­kin voi ol­la yh­tei­nen his­to­ria, yh­tei­set ko­ke­muk­set, juu­ret. Nii­hin on hyvä no­ja­ta sil­loin, kun tuu­li pa­him­min tui­ver­taa. Tur­vaa tar­jo­aa myös yh­tei­söl­li­syys ja yh­tey­den säi­ly­mi­nen toi­siin ih­mi­siin.

Toi­von, et­tä tu­le­va­na­kin vuon­na me kau­ha­jo­ki­set löy­däm­me tur­vaa yh­tei­sös­täm­me. Et­tä osai­sim­me kään­tyä tois­tem­me puo­leen ja tu­kea ja kan­nus­taa toi­nen tois­tam­me niin, et­tä se toi­si hy­vin­voin­tia ja me­nes­tys­tä kai­kil­le paik­ka­kun­nan ih­mi­sil­le, yri­tyk­sil­le ja yh­tei­söil­le.

On­nel­lis­ta ja me­nes­tyk­se­käs­tä uut­ta vuot­ta kai­kil­le toi­vot­ta­en,

Reet­ta Pit­kä­kos­ki