JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
8289
"Universumille kiitos punkkareista, joihin tutustuin Kasinolla, jotka tekivät kodin minulle. He ja ne muutamat ystäväni luokallani, pitivät minut hengissä."

"Universumille kiitos punkkareista, joihin tutustuin Kasinolla, jotka tekivät kodin minulle. He ja ne muutamat ystäväni luokallani, pitivät minut hengissä."

Blogi
5.5.2023 18.15

Lu­ki­joil­ta: Kou­lu­kiu­saa­mi­nen oli hel­vet­tiä joka päi­vä

En tänä päi­vä­nä­kään tie­dä, mik­si. Eh­kä se pi­täi­si ot­taa koh­te­li­ai­suu­te­na. Mik­si pää­tit­te ot­taa mi­nut sil­mä­ti­kuk­si. On­ko sil­lä vä­liä. Kos­ka oli syy mikä ta­han­sa. Tu­ho­sit­te muu­ta­kin kuin ih­mi­sen. Ha­lun elää. Us­kon tu­le­vai­suu­des­ta. Us­kon ih­mi­seen. Vuo­sia.

2000-lu­vun al­ku. Kau­ha­jo­en ylä­as­te. Seis­ka­luok­ka. Pe­lot­ta­vaa. Jän­nit­tä­vää. Ei yh­tään ys­tä­vää uu­del­la luo­kal­la. Jo­kai­nen käy sa­man läpi, ei­kö? Ei.

Kaik­ki meis­tä ei­vät jou­du käy­mään läpi hel­vet­tiä joka iki­nen päi­vä. Joka iki­nen vä­li­tun­ti. Va­paa-ai­ka­na. Ai­na.

En tie­dä, kau­an­ko olin eh­ti­nyt ol­la seis­kal­la, en kau­aa, en­nen kuin kuu­lin en­sim­mäi­set huu­dot. Ysi­luok­ka­lai­sil­ta. Mikä on eri­kois­ta, kos­ka en tun­te­nut ke­tään ysi­luok­ka­lais­ta. En yh­dis­tä­nyt en­sin it­see­ni. Ei kui­ten­kaan men­nyt kau­aa, en­nen kuin huo­ma­sin. Huu­sit­te mi­nul­le. Tai pa­rem­min­kin, mi­nus­ta. ”*******”. Mik­si? En tie­dä mik­si. Ku­kaan ei kos­kaan se­lit­tä­nyt sitä. Kui­ten­kin... huo­ma­sin, et­tä se jäi. Enem­män ja enem­män. En­sin muu­ta­man ker­ran vii­kos­sa. Joka päi­vä. Joka vä­li­tun­ti. Ei­kä se ol­lut kuin al­kua.

Mi­nul­la on c ptsd (mo­ni­muo­toi­nen trau­ma­pe­räi­nen stres­si­häi­riö). Tai oi­kein sa­not­tu­na kai, kär­sin c ptsd:stä. Muis­to­ni ovat kuin pa­la­pe­li, ja 80 pro­sent­tia osis­ta ka­teis­sa... Mi­nul­le on vuo­sien ai­ka­na te­ra­pi­as­sa sa­not­tu, et­tä se kuu­luu asi­aan. Mil­tä se tun­tuu si­nus­ta, joka olit osa­na ai­heut­ta­mas­sa hel­vet­ti­ä­ni? Et aja­tel­lut, et­tä sa­nat seu­rai­si­vat ko­tiin sinä päi­vä­nä. Saa­ti vuo­sia myö­hem­min. En saa­nut ti­lai­suut­ta kas­vaa ih­mi­se­nä, tu­tus­tua it­see­ni, miet­tiä, mitä ha­lu­an tu­le­vai­suu­del­ta. Jo­kai­nen het­ki oli eloon­jää­mis­tais­te­lua.

Sait­te ha­ke­maan loh­tua kuo­le­mas­ta aja­tuk­se­na. Kos­ka se pe­lot­ti vä­hem­män kuin aja­tus uu­des­ta päi­väs­tä. Mil­tä se tun­tuu? Si­nus­ta, jon­ka lap­si on kou­lus­sa? On­ko hän sa­man­lai­nen piit­taa­ma­ton, hy­väk­syn­tää ha­ke­va hir­viö? Vai on­ko hän uu­si minä. Pel­käät­kö? Mitä, jos hän on uu­si tuo­mit­tu?

Mi­nul­la on sis­ko, joka kävi vuot­ta ai­kai­sem­paa luok­kaa. Osa­sit­te ol­la sil­loin hil­jaa, kun hän kä­ve­li ohit­se­ni käy­tä­väl­lä. Pel­kä­sit­te hän­tä. Mi­nul­la sen si­jaan ei ol­lut sitä auk­to­ri­teet­tiä luon­tees­sa­ni, vie­lä. Nyt on. Olen sil­ti lii­an kilt­ti käyt­tääk­se­ni sitä. En kui­ten­kaan pa­lai­si men­nei­syy­teen sen kans­sa. En koe, et­tä siel­lä oli­si yh­tään ih­mis­tä, joka an­sait­si­si pa­laa­kaan ih­mi­ses­tä, joka olen ny­ky­ään.

Kek­sit­te uu­sia hauk­ku­ma­sa­no­ja. *****. *****. *********. Ei voi to­sin kek­se­li­äi­syy­des­tä tei­tä moit­tia. Ei­kä älyk­kyy­des­tä. Tie­sit­te­kö, et­tä mus­tat vaat­teet ei­vät sano mi­tään muu­ta kuin, et­tä pi­dän mus­tas­ta. Tai et­tä niit­ti­kau­la­pan­ta ja kirk­kaat hiuk­set voi­vat tar­koit­taa, et­tä eh­kä pi­dän niis­tä, tai ne so­pi­vat sii­hen aat­tee­seen, jo­hon koen kuu­lu­va­ni. Uni­ver­su­mil­le kii­tos punk­ka­reis­ta, joi­hin tu­tus­tuin ka­si­nol­la, jot­ka te­ki­vät ko­din mi­nul­le. He ja ne muu­ta­mat ys­tä­vä­ni luo­kal­la­ni, pi­ti­vät mi­nut hen­gis­sä. Kos­ka te yri­tit­te par­haan­ne tu­ho­ta kai­ken ha­lu­ni elää.

Ja yri­tin kyl­lä. Il­mei­ses­ti epä­on­nis­tuit­te. Har­mit­taa­ko?

Tal­vel­la ko­ti­bi­leis­sä, me­nin ta­lon ta­ka­na ole­vil­le por­tail­le ja viil­sin ran­tee­ni. Odo­tin ja an­noin it­se­ni va­lua lu­meen -20 pak­ka­ses­sa. Kun ta­ju­sin, mil­tä se tun­tui­si per­hees­tä, juok­sin si­säl­le ja kää­rin ran­tee­ni, en­kä kos­kaan ker­to­nut ke­nel­le­kään. Mi­kä­li oli­sin jää­nyt han­keen, se oli­si ol­lut tei­dän omal­la­tun­nol­lan­ne. Mut­ta oli­sit­ko vä­lit­tä­nyt?

En sel­vin­nyt il­man jäl­kiä kui­ten­kaan näis­tä vuo­sis­ta. Huu­dot oli­vat jat­ku­vaa, joka päi­vä, joka vä­li­tun­ti. Jopa kou­lun ul­ko­puo­lel­la, kun sain en­sim­mäi­seen kän­nyk­kä­ni. Pu­he­lui­ta ”vedä ran­teet au­ki”. Niin. Tie­sin, kuka olit, kun soi­tit. Roi­kuit sis­kos­sa­ni epä­toi­voi­ses­ti kiin­ni, toi­vo­en, et­tä hän ha­lu­ai­si si­nus­ta jo­tain. Pu­rit­ko mi­nuun olo­a­si? Et kos­kaan saa­nut vas­ta­kai­kua. Tie­sit kyl­lä, mitä kuu­lin joka päi­vä. Mitä, jos sa­na­si oli­si­vat saa­neet hyp­pää­mään kal­li­ol­ta?

Var­ta­lo­ni on täyn­nä van­ho­ja ar­pia. Ar­pia joi­ta tein it­sel­le­ni, sain it­se­ni tun­te­maan jo­tain muu­ta kuin hen­ki­sen tus­kan, jon­ka ai­heu­tit­te. En­nen ne muis­tut­ti­vat teis­tä, ajas­ta, jon­ka muis­tan vain osit­tain. Nyt ne ovat tais­te­lu­ar­pia. Merk­ke­jä ajas­ta, jos­ta sel­vi­sin elos­sa. Joka sai mi­nut ar­vos­ta­maan sitä, et­tä olen elos­sa. Ei­vät muis­to teis­tä. Kun­ni­oi­tus it­se­ä­ni koh­taan. Pää­tin sel­vi­tä elos­sa. Teis­tä huo­li­mat­ta.

Mut­ta luu­lit­te­ko, et­tä olit­te ai­noi­ta, jot­ka te­ki­vät pa­haa? Ei to­ki­kaan. Har­voi­hin muis­toi­hi­ni ylä­as­tees­ta, ih­mi­sis­tä, jot­ka ki­dut­ti­vat hen­ki­ses­ti, pää­see myös kak­si opet­ta­jaa.

Toi­nen saar­na­si saa­ta­nan­pal­vo­jis­ta, tuli pul­pet­ti­ni eteen ja tui­jot­ti niin pis­tä­väs­ti, et­tä us­kon sen tun­tu­neen luok­kaa myö­ten. Te­hän näit­te sen? Ja sait­te li­sää voi­maa. Olit hir­viö. Tun­sin sen kat­seen ai­na tun­nil­la ja ai­na, kun kä­ve­lit ohit­se käy­tä­väl­lä. Toi­vot­ta­vas­ti et enää iki­nä pää­se lä­hel­le­kään op­pi­lai­ta. Muis­tan ai­na si­nut.

Toi­nen opet­ta­ja päät­ti ol­la haus­ka kul­kies­saan ohit­se­ni käy­tä­väl­lä men­nes­sään tun­nin jäl­keen tau­ko­ti­laan. ”Puut­tuu enää vii­ka­te”. Mil­tä se tun­tui saa­da nuo­ret nau­ra­maan? Tun­tui­ko se hy­väl­tä? Tun­tuu­ko hy­väl­tä, et­tä an­noit hy­väk­syn­tä­si kou­lu­kiu­saa­mi­sel­le, mikä mel­kein vei hen­gen?

Kii­tos si­nul­le iha­na luo­kan oma opet­ta­ja. Hi­vu­tin pul­pet­ti­ni ai­na si­vut­tain ta­ju­a­mat­ta­ni, kä­vit vain kään­tä­mäs­sä sen oi­kein­päin, te­ke­mät­tä sii­tä sen isom­paa nu­me­roa. En iki­nä ker­to­nut si­nul­le, mitä ta­pah­tui. En oi­kein tie­dä mik­si. Hä­pe­äs­tä? Tie­dän, et­tä oli­sit muut­ta­nut kai­ken.

Se, mikä ysi­luo­kan en­sim­mäi­sel­lä vii­kol­la jäi mie­leen, oli kun pik­kui­nen seis­ka­luok­ka­lai­nen hauk­kui. En kos­kaan ol­lut näh­nyt ky­seis­tä ih­mis­tä en­nen. Mat­ki vain mui­ta. Te teit­te sen. Juu­ri te, jot­ka huu­sit­te pe­rää­ni. Näy­tit­te esi­merk­kiä, ja omil­la va­lin­noil­lan­ne muu­tit­te tu­le­vai­suut­ta, ja sitä, mi­ten hän koh­te­li mi­nua.

Te ysi­luok­ka­lai­set aloi­tit­te sen kai­ken. Teil­le se oli var­maan vit­si. Mi­nul­le ei. Näen tei­dän vit­seis­tän­ne pai­na­jai­sia. Teis­tä oli haus­kaa huu­del­la mi­nul­le ja nuo­rem­mat ot­ti­vat mal­lia teis­tä. Mi­nun päi­vit­täi­nen hel­vet­ti­ni oli val­mis.

Kä­sit­te­len sitä vie­lä­kin. Jos­kus näen pai­na­jai­sia. Olin on­ne­kas ja mi­nul­la oli ys­tä­viä, jot­ka ei­vät läh­te­neet sii­hen mu­kaan. Muu­ten oli­sin mel­ko var­mas­ti kuol­lut. Se, ar­vet, muis­tot, vai­keus luot­taa. Kaik­ki on teis­tä. Mut­ta muut läh­ti­vät mu­kaan. Lii­an moni. Ja yh­den­kään ei oli­si pi­tä­nyt hy­väk­syä sitä. Se et­tä näet jo­tain vää­rää ta­pah­tu­van, et­kä puu­tu. Te­kee si­nus­ta osal­li­sen.

Näin jäl­ki­vii­saa­na. Tie­dän et­tä jos oli­sin ker­to­nut van­hem­mil­le­ni, yk­sin kär­si­mi­sen si­jaan kaik­ki oli­si­vat saa­neet osan­sa. Se rai­vo, jol­la tie­dän van­hem­pie­ni suo­jel­leen mi­nua. Toi­von, et­tä oli­sin teh­nyt niin. Jos­kus pääs­tän it­se­ni kar­kaa­maan mie­li­ku­vi­tus­maa­il­maan ja näen sen tu­hon, jon­ka he oli­si­vat ai­heut­ta­neet. Se saa mel­kein hi­hit­tä­mään. Oi kun­pa. Toi­von, et­tä te jot­ka kär­sit­te, ker­toi­sit­te van­hem­mal­le, opet­ta­jal­le, ke­nel­le ta­han­sa. Kaik­ki­al­le, niin kau­an et­tä joku kuu­lee. Jopa mi­nul­le. Älä jää yk­sin. Vaik­ka tun­net ole­va­si yk­sin, et ole. Olem­me tääl­lä ai­na. Si­nua var­ten.

Te, jot­ka huu­te­let­te. Tö­nit­te. Nau­rat­te. Olet­ko val­mis kan­ta­maan seu­rauk­set te­ois­ta­si? Olet­ko val­mis elä­mään sen kans­sa, et­tä ih­mi­nen sa­tut­taa it­se­ään, kos­ka ei kes­tä hen­kis­tä kär­si­mys­tä? Olet­ko val­mis sii­hen, et­tä joku eh­kä te­kee it­se­mur­han? It­se­mur­ha on kou­lu­kiu­saa­mi­sis­sa ol­lut ai­na mie­les­tä­ni huo­no sana. Se on mur­ha.

Olet­ko val­mis sii­hen? Val­mis kan­ta­maan vas­tuun ko­ko­nai­sen elä­män me­ne­tyk­ses­tä? Lap­sen, vel­jen, iso­si­sän, iso­äi­din, kaik­kien su­run, hen­gen me­ne­tyk­sen, joka joh­tui si­nus­ta. Tie­tä­mään, et­tä kaik­kien näi­den ih­mis­ten suru on si­nun har­teil­la­si, si­nun va­lin­ta­si joh­ti mo­nen elä­män rik­kou­tu­mi­seen.

Vä­li­tä. Vä­li­tä toi­ses­ta, vaik­ka et pi­täi­si ih­mi­ses­tä. Mene vä­liin. Mitä ta­han­sa. Ja tie­dän, et­tä osa muis­taa lu­kies­saan, kuka olen. Toi­voi­sin kui­ten­kin, et­tä et­te sa­noi­si ni­me­ä­ni ää­neen. Tämä oli ta­ri­na­ni, joka piti saa­da ulos. Mi­nun unoh­taa. Mui­den lu­kea ja eh­kä op­pia jo­tain.

Mus­ta on edel­leen lem­pi­vä­re­jä. Hiuk­set ei­vät ole vie­lä­kään nor­maa­lin vä­ri­set. Olen nai­mi­sis­sa. Ih­mi­sen kans­sa, joka ra­kas­taa kaik­kia vi­vah­tei­ta mi­nus­sa. Kes­tää sen c-ptsd oi­reet. Joka saa tun­te­maan kaik­kia asi­oi­ta, joi­ta luu­lin, et­tä en iki­nä voi tun­tea tei­dän ta­kia. Ym­pä­ril­lä on vain ih­mi­siä jot­ka ra­kas­ta­vat mi­nua sel­lai­se­na kuin olen. Hy­väk­sy­vät mi­nut sel­lai­se­na kuin olen. Har­ras­tan asi­oi­ta joi­ta ra­kas­tan.

Ja tie­dät­te­kö. Olen pa­rem­pi ih­mi­nen kuin iki­nä oli­sin voi­nut us­koa. Ja mitä tei­hin kiu­saa­jiin ver­ra­taan. Se on hel­ve­tin pal­jon enem­män. Jä­tän muis­to­ni, haa­va­ni. Ja te jot­ka muis­tat­te. Elä­kää men­nei­den tun­tei­de­ni kans­sa. Mi­nul­la ei ole enää tar­vet­ta niil­le. Adi­os.

Ni­me­tön

Näköislehti

Kesälehti (ilmainen)

Näköislehti

Karhu basket -liite