Olen muut­ta­nut Kau­ha­jo­el­ta pois kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten. Sen jäl­keen olen sil­loin täl­löin käy­nyt siel­lä.

Ajoin ker­ran To­ke­ro­tie­tä Kau­ha­jo­el­ta Ja­las­jär­veä koh­ti. Olin tot­tu­nut nä­ke­mään tien mo­lem­min puo­lin synk­kää met­sää. Nyt häm­mäs­tyin, kun jos­sain koh­das­sa tien oi­ke­al­la puo­lel­la tuli vas­taan iso, au­ke­ak­si ha­kat­tu met­sä­a­lue. Kes­kel­lä alu­et­ta oli yk­si yk­si­näi­nen, kui­va puu. Sii­nä het­kes­sä kui­va puu al­koi ker­toa mi­nul­le näin:

Seu­tun­sa yk­si­näi­nen

Olin ker­ran seu­tu­ni ko­mis­tus,

ym­pä­ris­tö­ni ihai­le­ma,

mo­ni­run­koi­nen ole­muk­se­ni

ke­rä­si kun­ni­oit­ta­via kat­sei­ta.

Ok­sa­ni hei­lui­vat tuu­les­sa

verk­kai­saan, yl­vääs­ti.

Mo­net vi­ser­tä­jät is­tui­vat ok­sil­la­ni,

te­ki­vät pe­sän­sä pii­loon ko­loi­hi­ni.

Ker­ran lin­tu­jen ku­nin­gas, kot­ka,

py­säh­tyi lat­vuk­see­ni le­pää­mään.

Se oli ku­kois­tuk­se­ni on­nen ai­kaa.

Mut­ta ajas­sa kai­ken täy­tyy

kuih­tua, lop­pua, ka­do­ta.

Mi­nun­kin ok­sa­ni al­koi­vat kui­vua

yk­si ker­ral­laan.

Tu­li­vat seu­dul­le sa­hu­ri­mie­het,

ko­neis­saan kuo­le­man kai­ut.

Pä­ri­si­vät ym­pä­ril­lä­ni,

kaa­toi­vat kai­ken met­sän lä­hel­tä­ni.

Kat­soi­vat kuih­tu­vaa ole­mus­ta­ni,

päät­ti­vät jät­tää mi­nut

muka ötö­köil­le ko­dik­si.

Täs­sä sei­son nyt ikä­vis­sä­ni

seu­tu­ni yk­si­näi­se­nä,

ötö­kät ai­noi­na ka­ve­rei­na­ni.

No, pi­tää­hän niil­lä­kin ol­la koti,

et­tä voi­vat elä­män­sä jäl­keen

ker­toa hen­kiys­tä­vil­leen,

mis­tä ovat ko­toi­sin.

Näin ker­toi­li ke­lo­puu mi­nul­le,

rin­nas­ti ta­ri­nan kai­kel­le elä­mäl­le.

Rau­ha