Kir­joi­tan taas Ju­ma­las­ta. Tar­vit­sem­me elä­mä­noh­jei­ta, vaik­ka yl­pe­än on sitä vai­kea myön­tää. El­lei ole tar­peen nii­tä et­siä Raa­ma­tus­ta, tur­vau­du­taan ylei­seen ajat­te­luun ja len­tä­viin lau­sei­siin. Vaik­ka niis­sä ei to­tuu­den jy­viä oli­si­kaan.

Täs­sä muu­ta­mia Raa­ma­tun ja­kei­ta poh­dit­ta­vak­si: ”Yl­pei­den huo­neen Her­ra ha­jot­taa, mut­ta nöy­rien ty­kö­nä on vii­saus..” (snl 15:23). Nöy­ryys on hyve. Se ei ole heik­kout­ta. Nöy­rä ky­ke­nee tar­peen niin vaa­ties­sa puo­lus­tau­tu­maan ra­ken­ta­vas­ti. Hä­nen ei tar­vit­se pu­nas­tua hä­pe­äs­tä, sil­lä nöy­rä tur­vaa Her­raan. Hän voi omis­taa vas­tuu­ta ja osaa ohit­taa mon­ta on­gel­maa. Ju­ma­la­kin tun­tee yl­pe­än kau­kaa, mut­ta nöy­ril­le Hän an­taa ar­mon­sa.

”Yli kai­ken va­rot­ta­van var­je­le sy­dä­me­si, sil­lä siel­tä elä­mä läh­tee.” (snl 4:23). Mi­kä­li ko­din il­ma­pii­ri on lii­an pai­nos­ta­va, sii­tä ei hy­vää seu­raa. Raa­mat­tu­a­kin voi­daan käyt­tää lyö­mä­a­see­na. Jee­sus ha­lu­ai­si ol­la ko­tiem­me Her­ra. Tänä ai­ka­na, jol­loin ih­mi­set ovat ka­dot­ta­neet yh­tey­den Luo­jaan­sa..., he voi­vat on­tua mo­nel­la ta­paa. On­nel­li­nen on se koti, mis­sä Jee­sus tun­ne­taan ja ru­koil­laan.

Po­li­tii­kal­la ja ur­hei­lul­la­kin voi­daan myös taa­koit­taa koko per­hei­dyl­liä. Sel­lai­sia me olem­me. Koh­tuus kai­kes­sa. Edes­men­nei­den su­ku­pol­vien lap­set pa­ko­tet­tiin kuun­te­le­maan hil­jaa Ju­ma­lan­pal­ve­lus. Tai­si sii­tä ta­vas­ta ol­la kui­ten­kin jo­tain hyö­ty­ä­kin. Tä­nään olem­me ajau­tu­neet ihan päin­vas­tai­seen suun­taan. Meis­tä on voi­nut tul­lut hy­vän vi­ha­mie­hiä…., tie­tä­mät­täm­me. Va­paus val­lit­koon va­lin­nois­sam­me!

Ei Ju­ma­la ha­lua, et­tä olem­me su­pe­rus­ko­vai­sia. Se on ra­sit­ta­vaa ja en­nen pit­kää vä­sym­me suo­rit­ta­mi­seen. Lepo Her­ras­sa. Sii­nä aja­tus, joka kan­taa. Ky­syin ker­ran erääl­tä pyö­räi­le­väl­ta, jo eläk­keel­lä ole­val­ta pa­pil­ta neu­voa di­a­be­tek­sen hoi­toon. Kul­tai­nen neu­vo oli: ”Syö koh­tuu­del­la kaik­kea.” Hie­no aja­tus oli­kin.

”Jos hem­mot­te­let pal­ve­li­jaa­si nuo­res­ta pi­tä­en, lo­pul­ta hä­nes­tä tu­lee röyh­keä.” (snl. 29:21). ”Hä­vi­ök­seen mies on mo­nen ys­tä­vä.” (snl. 18:24). Ys­tä­vi­ä­kin tar­vit­sem­me vain koh­tuu­del­la.

”Köyh­tyy, joka lais­kas­ti kät­tä käyt­tää, mut­ta ah­ke­ran käsi ri­kas­tut­taa.” (snl. 10:4) Työn­te­ko ja hy­vät har­ras­tuk­set var­je­le­vat mei­tä mo­nel­ta pa­hal­ta.

Ru­kous: ”Kah­ta minä si­nul­ta pyy­dän, älä nii­tä mi­nul­ta kos­kaan kiel­lä. Vilp­pi ja val­he­pu­he pidä kau­ka­na mi­nus­ta. Älä köy­hyyt­tä mi­nul­le an­na, älä rik­kaut­ta. An­na mi­nul­le ra­vin­nok­si mää­rä­o­sa­ni lei­pää. Et­tei mi­nus­ta kyl­läi­se­nä tu­li­si kiel­tä­jää ja et­ten sa­noi­si: "kuka on Her­ra?" Tai et­ten köyh­ty­nee­nä va­ras­tai­si ja tu­li­si käyt­tä­neek­si vää­rin Ju­ma­la­ni ni­meä.” (snl. 30:7-9).

”Älä ole ko­vin van­hurs­kas. Älä­kä esiin­ny ylen vii­saa­na, mik­si tu­ho­ai­sit it­se­si.” (Saarn. 7:16) Elä­män kou­lu on pa­ras kou­lu.

”Pet­tä­vä on su­lous. Kau­neus ka­to­a­vaa. Ylis­tet­ty on se vai­mo, joka pel­kää Her­raa.” (snl. 31:30)

Sil­mät ovat sie­lun pei­li. Ne voi­vat iloi­ses­ti tuik­kia läm­pöä tie­tä­mät­täm­me­kin. Joko Si­nul­la tuik­kii? Pie­ni ehos­tus saa ih­mei­tä ai­kaan, jol­la voim­me ko­ros­taa Luo­jam­me kä­den jäl­keä. Se tus­kin lie­nee syn­tiä ? Kii­tos Ju­ma­lal­le kai­kis­ta Hä­nen lah­jois­taan!

Siu­nat­tu ta­sa­pai­no, se nä­kyy.

Mar­ja-Riit­ta Vie­rik­ko