Kau­ha­jo­ki-leh­den har­taus­kir­joi­tuk­sen kir­joit­ta­ja kir­joit­taa us­kon ja ru­kouk­sen voi­mas­ta sekä Ju­ma­lan ih­mees­tä, jon­ka hän on it­se saa­nut ko­kea.

(Mark.9:17-29) ”Kun me heik­koi­na Her­ral­le huo­kaam­me vaan, Pyhä Hen­ken­sä aut­taa jo mei­tä. Uni mei­tä kun pyr­ki­vi ah­dis­ta­maan, mei­tä Her­ra ei huk­ku­maan hei­tä. Kun me uu­vum­me niin, et­tei ru­kouk­siin ei­kä val­vo­mi­seen ole voi­maa, hän on puo­lus­ta­ja, esi­ru­koi­li­ja, ei­kä heik­ko­ja huo­no­ja soi­maa.”

Tämä vir­si on syn­ty­nyt v. 1790 ni­mel­lä ”Ha­lul­lis­ten sie­luin’ hen­gel­li­set lau­lut.” Se on saa­nut paik­kan­sa vir­si­kir­jas­sam­me (VK 310).

Olet eh­kä it­se ko­ke­nut ti­lan­teen, jos­sa jo­kin esi­ne on jou­tu­nut huk­kaan et­kä ole löy­tä­nyt sitä. Sit­ten huo­kai­set: Her­ra au­ta! – esi­ne löy­tyi. Pie­ni­kin ih­me on kii­tok­sen ar­voi­nen ylös­päin. Evan­ke­liu­mis­sa isä toi lap­sen­sa oi­ke­an hen­ki­lön, Ju­ma­lan Po­jan, eteen. Nöy­rä tun­nus­tus, ”jos sinä jo­ta­kin voit, ar­mah­da”. Jee­suk­sen tut­tu vas­taus oli: ”Kaik­ki on mah­dol­lis­ta sil­le, joka us­koo”. Isän vas­taus tuli sy­dä­men poh­jas­ta ”Minä us­kon, au­ta mi­nua epä­us­kos­sa­ni.” Jee­suk­sen ru­kous oli voi­mal­li­nen ja poi­ka pa­ra­ni. Iha­na huo­mio tuos­sa ti­lan­tees­sa oli, et­tä kun Jee­sus ru­koi­li ja pa­ran­si po­jan, hän tart­tui po­jan kä­teen ja nos­ti hä­net ylös.

Tämä Raa­ma­tun ku­vaus on kuin kap­pa­le mi­nun elä­mäs­tä­ni. Sai­ras­tuin epi­lep­si­aan lu­ki­on vii­mei­sel­lä luo­kal­la ja sain sii­hen lää­ki­tyk­sen, mut­ta koh­tauk­set jat­kui­vat sil­loin täl­löin. Puo­les­ta­ni ru­koil­tiin ja it­se tein sa­moin run­saan 20 vuo­den ajan, kun­nes ta­pah­tui Ju­ma­lan ih­me. Lu­te­ri­lai­nen evan­ke­lis­ta­pap­pi vie­rai­li ru­kou­sil­las­sa naa­pu­ri­paik­ka­kun­nal­la. Ru­kous­het­ki oli kos­ket­ta­va ja sen jäl­keen koh­tauk­sia ei ole esiin­ty­nyt. Alt­ta­rin ää­rel­lä ta­pah­tui sama Ju­ma­lan työ, min­kä se pie­ni poi­ka koki.

Jee­sus koh­ta­si tä­män jäl­keen epä­on­nis­tu­neet ope­tus­lap­set, jot­ka ky­syi­vät hä­nel­tä, mik­si he ei­vät voi­neet pa­ran­taa? Jee­suk­sen vas­taus oli hy­vin sel­keä: ”Tätä la­jia ei saa läh­te­mään muu­toin kuin ru­kouk­sel­la ja paas­tol­la.” Us­ko ja ru­kous kuu­lu­vat yh­teen, sa­moin paas­to, joka uu­des­ta kään­nök­ses­tä on jä­tet­ty pois. Kun elä­mäs­tä ote­taan pois pala, se sat­tuu.

Omal­la koh­dal­la­ni sain siir­tyä lap­se­nus­kos­ta tie­toi­seen us­kon elä­mään, vaik­ka­kin kyy­nel­ten kaut­ta. Moni ko­kee elä­mäs­sään, mik­si Ju­ma­la on niin hil­jaa ja vai­ti, vaik­ka huu­dam­me hä­nen puo­leen­sa. Hä­nen kä­des­sään on kui­ten­kin ai­ka ja ajat, mil­loin hän vas­taa ja mi­ten. Se­fan­jan kir­jas­sa on loh­dut­ta­va vas­taus (3:17) ”Hän ilol­la iloit­see si­nus­ta, hän on ää­ne­ti, sil­lä hän ra­kas­taa si­nua. Hän si­nus­ta rie­mul­la rie­muit­see”. On kui­ten­kin Va­pah­ta­ja, jon­ka tykö saa tul­la ah­dis­tu­nee­na ja pet­ty­nee­nä, ku­ten lau­lus­sa ku­va­taan: ”Mur­tu­neet sy­dä­met, mur­tu­neet elä­mät, kuka voi pa­ran­taa? Ker­to­kaa se. Haih­tu­neet haa­veet, haih­tu­neet unel­mat. Kuka voi kor­ja­ta? Tul­kaa, tuo­kaa ne Jee­suk­sel­le, tul­kaa, tuo­kaa ne hä­nel­le.”

Tuu­la Sa­lo­nen