Jos­kus elä­mäs­sä tu­lee het­kiä, jol­loin ei oi­kein tie­dä mitä sa­noi­si. Ei löy­dy sa­no­ja toi­sil­le ih­mi­sil­le, ei­kä Ju­ma­lal­le­kaan. Sil­loin ru­kous­kin voi tun­tua vie­raal­ta ja sen sa­noit­ta­mi­nen vai­ke­al­ta.

Mitä pi­täi­si pyy­tää? En­tä jos ei jak­sa? Tai jos ei edes us­ko, et­tä mi­kään muut­tuu? Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa (Joh. 16:23–33) Jee­sus sa­noo: “Pyy­tä­kää, niin te saat­te, ja tei­dän ilon­ne on täy­del­li­nen.” Hän ei sano sitä vaa­ti­ak­seen meil­tä täy­del­li­ses­ti muo­toil­tu­ja pyyn­tö­jä, vaan roh­kais­tak­seen mei­tä tu­le­maan Ju­ma­lan eteen juu­ri sel­lai­se­na kuin olem­me.

Ju­ma­la ei odo­ta, et­tä osai­sim­me muo­toil­la ru­kouk­sem­me kau­niis­ti. Hän kuu­lee myös ne pyyn­nöt, joi­ta ei kos­kaan lau­su­ta ää­neen. Ne, jot­ka jää­vät aja­tuk­siin tai vain hil­jai­sik­si huo­kauk­sik­si sy­dä­meen. Hän tun­tee mei­dät ja tie­tää jo val­miik­si, mitä me kan­nam­me si­säl­läm­me. Ru­kous on­kin pal­jon muu­ta kuin sa­no­ja. Se, et­tä kään­tyy sy­dä­mes­sään Ju­ma­lan puo­leen, on jo ru­kous­ta. Ru­kous ei ole suo­ri­tus, vaan het­ki ol­la Ju­ma­lan edes­sä oma­na it­se­nään.

Jee­sus lu­paa myös rau­haa. Ei sel­lais­ta, joka pois­tai­si kaik­ki vai­keu­det, vaan rau­haa, joka kan­taa nii­den­kin kes­kel­lä. Sa­mas­sa evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Jee­sus sa­noo: “Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la, mut­ta py­sy­kää roh­kei­na: minä olen voit­ta­nut maa­il­man.” Se an­taa toi­voa. Eh­kä­pä ru­koi­le­mi­nen on­kin pel­kis­te­tyim­mil­lään vain sel­lai­nen pie­ni het­ki, jol­loin tie­dos­taa luot­ta­van­sa Ju­ma­lan lu­pauk­seen sii­tä, et­tä hän ei jätä mei­tä yk­sin.

Jos tä­nään ei löy­dy sa­no­ja, eh­kä riit­tää, et­tä py­säh­tyy het­kek­si ja ajat­te­lee hil­jaa: "Täs­sä minä olen." Ju­ma­la kyl­lä ym­mär­tää lo­put.

Jen­ni­ka Han­nu­saa­ri