Kun olin lap­si, isä­ni isä, San­te­ri-paap­pa asui ko­tim­me ylä­ker­ras­sa. Paa­pan kans­sa oli help­po ju­tel­la Tai­vaan Isäs­tä. Van­ha Per­he­raa­mat­tu ja eri­tyi­ses­ti sen vai­kut­ta­vat ku­vat kiin­nos­ti­vat mei­tä lap­sia.

Usein aa­mui­sin me­nin hil­jaa rap­pu­sia pit­kin paa­pan huo­nee­seen ja kii­pe­sin hä­nen sän­kyyn­sä. Paa­pan se­län ta­ka­na oli tur­val­lis­ta ja läm­min­tä. Siel­tä kat­se­lin Hyvä Pai­men -tau­lua, joka oli huo­neen sei­näl­lä. Sii­nä Jee­sus piti sy­lis­sään pien­tä lam­mas­ta. Ha­lu­sin ai­na ol­la tuo pie­ni lam­mas Hy­vän Pai­me­nen lä­hel­lä. Tau­lun tun­nel­ma oli le­vol­li­nen ja kii­ree­tön. Jee­suk­sel­la oli ai­kaa pi­tää pien­tä sy­lis­sä. Tuo kau­nis lap­suus­muis­to on kan­ta­nut mi­nua mo­nes­sa pi­me­äs­sä laak­sos­sa.

Lem­pi­koh­ta­ni Raa­ma­tus­sa on Psal­mi 23. Sii­nä Hyvä Pai­men joh­taa vih­reil­le nii­tyil­le ja vet­ten ää­reen, jos­sa saan le­vä­tä. Hän vir­voit­taa mi­nun sie­lu­ni ja oh­jaa oi­ke­aa tie­tä. Erääs­sä elä­mä­ni han­ka­las­sa koh­das­sa tein vai­kut­ta­van löy­dön täs­tä psal­min koh­das­ta. ”Vaik­ka minä kul­ki­sin pi­me­äs­sä laak­sos­sa, en pel­käi­si mi­tään pa­haa, sil­lä SINÄ olet mi­nun kans­sa­ni. SINÄ suo­je­let mi­nua kä­del­lä­si ja joh­da­tat pai­men­sau­val­la­si.” Hyvä pai­men tu­lee lä­hem­mäk­si mi­nua ihan konk­reet­ti­ses­ti. Hän muut­tuu­kin Si­näk­si. Elä­mä­ni pi­me­äs­sä laak­sos­sa Jee­sus tu­lee ihan lä­hel­le, kan­taa, pi­tää sy­lis­sään ja joh­dat­taa pai­men­sau­val­laan. Mi­nun ei tar­vit­se pe­lä­tä mi­tään pa­haa, kos­ka Jee­sus kul­kee vie­rel­lä­ni.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus sa­noo: ”Minä olen hyvä pai­men. Minä tun­nen lam­paa­ni ja ne tun­te­vat mi­nut.” On loh­dul­lis­ta, et­tä Jee­sus tun­tee en­sin mei­dät. Pai­men ja lam­paat ovat hy­vin lä­hei­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tees­sa kes­ke­nään. Pai­men ja lam­paat tun­te­vat toi­sen­sa ku­ten Tai­vaal­li­nen Isä tun­tee Jee­suk­sen ja Jee­sus tun­tee Isän. Jee­sus tun­tee mi­nut hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Hän tie­tää, mitä minä tar­vit­sen, mitä pel­kään, mitä toi­von. Hän kuu­lee jo­kai­sen ru­kouk­se­ni. Hän ra­kas­taa mi­nua sel­lai­se­na kuin olen. Se on jo­ta­kin ih­meel­lis­tä.

”Minä olen hyvä pai­men, oi­kea pai­men, joka pa­nee hen­ken­sä alt­tiik­si lam­pai­den puo­les­ta”. Jee­sus on to­si­aan oi­kea pai­men, joka an­taa hen­ken­sä lam­pai­den­sa edes­tä. Pää­si­äi­se­nä Jee­suk­sen sa­nat to­teu­tu­vat. Hy­väs­tä pai­me­nes­ta tu­lee uh­ri­ka­rit­sa. Täs­tä ker­too kau­niis­ti vir­si 71.

”On täs­sä ih­me ihas­tel­ta­va­na:

on hyvä Pai­men uh­ri­ka­rit­sa­na.

Saan kiit­tää sii­tä, et­tä as­tuit vai­vaan,

au­kai­sit tai­vaan.”

Ja vaik­ka mei­tä on tääl­lä eri­lai­sia ih­mi­siä, eri­lai­sia mie­li­pi­tei­tä, mo­nia eri kirk­ko­ja, Jee­sus on lu­van­nut, et­tä Tai­vaas­sa mei­tä on yk­si lau­ma ja yk­si pai­men. Täs­sä on tä­män maa­il­man toi­vo. Me kaik­ki voim­me ol­la tuon toi­von kan­ta­jia.

Mar­ja-Lii­sa Kiuk­ko­nen