Ih­mis­ke­hon no­pein tah­do­na­lai­nen li­has on kie­li. Se on tar­koi­tet­tu muun mu­as­sa pu­hu­mis­ta var­ten. Sa­nat te­ke­vät meis­tä sen mitä olem­me.

Sa­nat il­men­tä­vät aja­tuk­si­am­me. Se mitä kuu­lem­me ja nä­em­me, va­ras­toi­tuu si­sääm­me. Ar­jes­sam­me to­teu­tuu Raa­ma­tun koh­ta: mitä sy­dän on täyn­nä, sitä suu pu­huu.

Sa­no­jem­me mer­ki­tys on val­ta­va. Pa­hat sa­nat erot­ta­vat mei­tä, re­pi­vät rik­ki ih­mis­suh­tei­tam­me, yh­tei­sö­jäm­me ja kan­sa­kun­taam­me. Hy­vil­lä sa­noil­la ra­ken­nam­me yh­teyt­tä toi­nen toi­siim­me, pa­ran­nam­me fyy­sis­tä ja hen­kis­tä ter­veyt­täm­me ja luom­me hy­vää oloa ym­pä­ril­lem­me.

So­si­aa­li­sen me­di­an kes­kus­te­lu­pals­tat pal­jas­ta­vat, mi­ten tö­ke­rös­ti suh­tau­dum­me toi­siim­me. Louk­kaam­me ja mus­ta­maa­laam­me tie­toi­ses­ti. Po­lii­tik­ko­jen van­ho­ja so­me­kir­joi­tuk­sia kai­ve­taan esiin vuo­si­kau­sien jäl­keen. Toi­sil­le kir­joi­tuk­set ovat kau­his­tus ja toi­set tyr­mis­ty­vät nii­den ton­ki­mi­ses­ta. Kriit­tis­tä kes­kus­te­lua ei sil­ti pi­täi­si kiel­tää. Päin vas­toin, se on moot­to­ri, joka vie yk­si­lön ja yh­teis­kun­nan ke­hi­tys­tä eteen­päin.

Jee­sus ei ko­vin­kaan usein miet­ti­nyt, et­tä mah­taa­ko hä­nen sa­no­mi­sen­sa lou­ka­ta jo­ta­ku­ta, vaan sa­noo tiu­kas­ti: ”hyvä ih­mi­nen tuo hy­vyy­ten­sä va­ras­tos­ta esiin hy­vää, paha ih­mi­nen pa­huu­ten­sa va­ras­tos­ta pa­haa. Minä sa­non teil­le: jo­kai­ses­ta tur­has­ta sa­nas­ta, jon­ka ih­mi­set lau­su­vat, hei­dän on tuo­mi­o­päi­vä­nä teh­tä­vä tili.” Jee­sus pu­hui täs­sä fa­ri­seuk­sil­le, jot­ka syyt­ti­vät hän­tä ih­mis­ten pa­ran­ta­mi­ses­ta pa­ho­lai­sen avul­la.

Ku­kaan meis­tä ei sil­ti sel­viä täs­tä koh­das­ta. It­se huo­maan mi­ten pal­jon hel­pom­min pa­huu­den sa­na­va­ras­ton ovi au­ke­aa. Se on ih­mi­syy­den ki­vu­li­as koh­ta ta­ju­ta, et­tä mi­nus­ta ei nou­se ko­vin­kaan pal­jon hy­vää. Mi­ten vai­kea on yrit­tää ym­mär­tää hän­tä, jon­ka sa­nat oli­sin val­mis tuo­mit­se­maan ja ju­lis­ta­maan it­se­ni kes­kus­te­lun voit­ta­jak­si.

Voim­me­ko yleen­sä­kään luo­ki­tel­la tois­ta ih­mis­tä hy­väk­si tai pa­hak­si? Kris­ti­nus­kon nä­kö­kul­mas­ta meil­lä kai­kil­la on tai­pu­mus pa­haan, mut­ta se, joka us­koo ja seu­raa Jee­sus­ta on ar­mah­det­tu syn­ti­nen ja sik­si Ju­ma­lan sil­mis­sä hyvä ih­mi­nen, Jee­suk­sen täh­den.

Ar­jen kii­rei­den kes­kel­lä olem­me har­mil­li­sen so­kei­ta sil­le, mi­ten va­lit­sem­me sa­nam­me, sik­si yh­tei­nen ru­kouk­sem­me voi­si ol­la: Jee­sus, pa­ran­na sy­dä­mem­me kau­nas­ta ja en­nak­ko­luu­lois­ta. Ope­ta mei­tä ajat­te­le­maan rak­kau­del­la myös ih­mis­tä, jon­ka sa­nat ovat lou­kan­neet, et­tä op­pi­sim­me sa­no­maan toi­sil­lem­me jo­ta­kin hy­vää.

Ter­hi Pa­lo­mä­ki