Ot­si­kon sa­nat ovat Jo­bin kir­jas­ta koh­das­ta, joka lu­e­taan en­si sun­nun­tai­na ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa.

En­nen näi­tä sa­no­ja Job on kär­si­mys­ten­sä ja ys­tä­vien­sä soi­ma­tes­sa ky­sel­lyt: ”Mik­si te­kin vai­no­at­te mi­nua, yh­des­sä Ju­ma­lan kans­sa? Et­te­kö ole jo kyl­lik­si mi­nua kal­va­neet?”

Job tun­tee it­sen­sä Ju­ma­lan ja ih­mis­ten hyl­kää­mäk­si. Täs­sä toi­vot­to­mal­ta tun­tu­vas­sa ti­lan­tees­sa Jo­bin huu­lil­ta nou­see kui­ten­kin us­kon­tun­nus­tus: ”Minä tie­dän, et­tä lu­nas­ta­ja­ni elää. Hän sa­noo vii­mei­sen sa­nan maan pääl­lä. Ja sit­ten, kun mi­nun nah­ka­ni on rie­ka­lei­na ja li­ha­ni on riis­tet­ty ir­ti, minä saan näh­dä Ju­ma­lan, saan kat­sel­la hän­tä omin sil­min, ja sil­mä­ni nä­ke­vät: hän ei ole mi­nul­le ou­to! Tätä mi­nun sy­dä­me­ni kai­paa.”

Kuu­len Jo­bin sa­nois­sa jo­ta­kin sa­maa kuin Jee­suk­sen sa­nois­sa ris­til­lä: ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si mi­nut hyl­kä­sit!” ja ”Isä si­nun kä­sii­si minä an­nan hen­ke­ni.” Ju­ma­lan hyl­kää­mä­nä jät­tää elä­män­sä Ju­ma­lan kä­siin.

Us­ko ja tun­teet ei­vät kul­je ai­na sa­maa ra­taa. Vii­me kä­des­sä rat­kai­se­vaa on vain se, mitä Ju­ma­la on teh­nyt puo­les­tam­me Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.

Kris­tuk­sen työ­hön kat­so­en saam­me ru­koil­la kirk­ko­ru­kouk­sen sa­noin:

Jee­sus, kuo­le­man voit­ta­ja.

Si­nul­la on elä­män ja kuo­le­man avai­met.

Me eläm­me ki­vun ja kuo­le­man maa­il­mas­sa,

mut­ta sinä olet kul­ke­nut yli ra­jan.

Sinä nou­sit hau­das­ta­si ja elät ikui­ses­ti.

Kii­täm­me, et­tä kuo­le­ma on voi­tet­tu.

Kii­täm­me, et­tä pi­mey­del­lä ei ole val­taa mei­hin.

Kii­tos, et­tä tä­nä­kin päi­vä­nä sinä voit sy­tyt­tää va­lo­si

kuo­le­man ja su­run kes­kel­le.

Jou­ni Nie­mi