Ju­han­nus on suo­ma­lai­nen ke­sä­juh­la ylit­se mui­den. Mie­lem­me täyt­tyy kau­neu­des­ta, va­paa-ajas­ta, luon­nos­ta ja yh­des­sä­o­los­ta.

Jot­kut suun­taa­vat mö­keil­leen, kun taas toi­sil­le ko­din ju­han­nus­kun­toon lait­ta­mi­nen on tär­ke­ää.

Kris­til­li­ses­sä pe­rin­tees­sä ju­han­nuk­sel­la on myös sy­vem­pi mer­ki­tys. Muis­tam­me­ko Jo­han­nes Kas­ta­jaa, Jee­suk­sen edel­lä­kä­vi­jää? Jo­han­nes oli mies, joka ei et­si­nyt ym­pä­ril­leen maal­lis­ta omai­suut­ta tai mah­ta­vuut­ta. Hän oli vaa­ti­ma­ton tyyp­pi, ei­kä ra­ken­ta­nut it­sel­leen kor­ke­aa ase­maa. Hän eli erä­maas­sa ja pu­hui suo­raan sii­tä, mikä elä­mäs­sä oli pie­les­sä. Jo­han­nes näki, mikä on ka­to­a­vaa ja mikä ka­to­a­ma­ton­ta. Hä­nen teh­tä­vä­nään ei ol­lut ko­rot­taa it­se­ään, vaan val­mis­taa ih­mi­siä koh­taa­maan Kris­tus, Jee­sus. Hän sa­noi: ”Hä­nen tu­lee kas­vaa, mut­ta mi­nun vä­he­tä.” (Joh. 3:30)

Tämä sa­no­ma on eri­tyi­sen ajan­koh­tai­nen tä­nään. Maa­il­ma tar­jo­aa elä­mäm­me pa­ran­nuk­sek­si kaik­kea mah­dol­lis­ta. Tar­vit­sem­me nä­ky­vyyt­tä (tyk­käyk­siä), tar­tum­me ajan­koh­tai­siin tren­dei­hin hy­vä­no­lon­tun­teen saa­vut­ta­mi­sek­si.

Some luo il­luu­si­on yh­tey­des­tä, mut­ta oi­ke­at ih­mis­suh­teet jää­vät hel­pos­ti pin­nal­li­sik­si. Sa­mal­la kun yri­täm­me py­syä ajan her­mol­la ja näyt­tää ulos­päin ”oi­ke­an­lai­sil­ta”, ka­do­tam­me kos­ke­tuk­sen omaan it­seem­me – sii­hen, kei­tä oi­ke­as­ti olem­me il­man filt­te­rei­tä ja tren­de­jä. Yh­tei­söl­li­syys kär­sii, kun ver­tai­lem­me enem­män kuin koh­taam­me.

Kris­til­li­nen us­ko kut­suu mei­tä kat­so­maan pin­taa sy­vem­mäl­le. Ka­to­a­vat aar­teet – ku­ten va­ral­li­suus, mai­ne ja me­nes­tys – voi­vat täyt­tää het­ken, mut­ta ne ei­vät kan­na lo­pul­ta. Ne ei­vät tuo rau­haa sil­loin, kun elä­mä sär­kyy.

Ka­to­a­mat­to­mat aar­teet sen si­jaan – us­ko, rak­kaus, toi­vo, to­tuus, an­teek­si­an­to – ra­ken­ta­vat jo­tain py­sy­vää, jo­tain ikuis­ta. Ne ovat lah­jo­ja, jot­ka kes­tä­vät ajan, ja joi­ta voim­me ja­kaa toi­sil­le il­man et­tä ne vä­he­ne­vät.

Ju­han­nuk­sen valo muis­tut­taa mei­tä myös hen­gel­li­ses­tä va­los­ta. Jo­han­nes osoit­ti koh­ti Jee­sus­ta – to­del­lis­ta va­loa, joka va­lai­see jo­kai­sen ih­mi­sen. Mei­tä­kin kut­su­taan kat­so­maan pois it­ses­täm­me ja tä­män maa­il­man hou­ku­tuk­sis­ta, ja kään­ty­mään sen puo­leen, joka yk­sin voi an­taa elä­mäl­le to­del­li­sen suun­nan ja tar­koi­tuk­sen.

Kii­tos Ju­ma­lal­le kes­ki­ke­sän va­los­ta ja sii­tä va­los­ta, jon­ka toit maa­il­maan Poi­ka­si kaut­ta. Tee meis­tä va­lon kan­ta­jia täs­sä maa­il­mas­sa. Aa­men.

Ter­hi Pa­lo­mä­ki