Tu­le­va sun­nun­tai on las­ki­ais­sun­nun­tai. Las­ki­ai­ses­ta tu­lee mie­lee­ni haus­kat las­ket­te­lu­het­ket pulk­ka­mä­es­sä ja her­ne­keit­to.

Las­ki­ais­sun­nun­tais­ta al­kaa myös las­keu­tu­mi­nen koh­ti pää­si­äis­tä. Kirk­ko­vuo­tem­me suu­ri juh­la jou­lu on jää­nyt taak­se, jol­loin juh­lim­me Jee­suk­sen syn­ty­mää. Nyt tu­lee Hä­nen elä­mään­sä liit­ty­vä ja mei­dän elä­määm­me mer­kit­tä­väs­ti vai­kut­ta­va juh­la pää­si­äi­nen. Näi­den ta­pah­tu­mien vä­liin jää­vät Jee­suk­sen ope­tuk­set, jot­ka ovat meil­le kai­kil­le tar­koi­te­tut elä­män ri­kas­tut­ta­mi­sek­si ei köyh­dyt­tä­mi­sek­si, niin kuin jot­kut saat­ta­vat aja­tel­la.

”Jee­sus sa­noo: Joka ra­kas­taa elä­mään­sä, ka­dot­taa sen, mut­ta joka täs­sä maa­il­mas­sa pa­nee alt­tiik­si elä­män­sä, saa osak­seen ikui­sen elä­män”. Mitä mah­ta­nee tar­koit­taa se, et­tä pa­nee alt­tiik­si elä­män­sä?

Yk­si tär­keä ope­tus on, ”et­tä ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si”. Mi­ten vai­ke­aa se jos­kus on­kaan, kun ih­mis­suh­teet tak­ku­a­vat. Luo­vun­ko it­sek­kyy­des­tä­ni ja ra­kas­tan sitä vai­kein­ta­kin ih­mis­tä? An­nan omas­ta ajas­ta­ni tai va­rois­ta­ni toi­sen hy­väk­si ja jä­tän it­sek­käät pyr­ki­myk­se­ni to­teut­ta­mat­ta. Siir­te­len­kö oman elä­mä­ni pa­li­koi­ta ta­val­la, joka ai­heut­taa va­hin­koa toi­sil­le? Mis­tä saam­me voi­man lä­him­mäi­sem­me huo­mi­oi­vaan elä­mään, kun sy­dä­mem­me on ki­vi­sy­dän. Jee­sus lu­paa muut­taa ki­vi­sy­dä­mem­me li­ha­sy­dä­mek­si, jos an­nam­me Hä­nel­le sii­hen mah­dol­li­suu­den. Kun Hän saa vai­kut­taa elä­määm­me ja ar­vo­maa­il­maam­me, saam­me osak­sem­me myös ikui­sen elä­män. Ei­kö tämä ole niin suu­ri asia, et­tä sii­hen kan­nat­taa tart­tua.

Pää­si­äi­sen ja Jee­suk­sen ris­tiin­nau­lit­se­mi­sen lä­hes­ty­es­sä, Jee­sus vie­lä ru­koi­li ”Isä, pe­las­ta mi­nut täs­tä het­kes­tä! Ei! Juu­ri tä­hän on elä­mä­ni täh­dän­nyt. Isä kir­kas­ta ni­me­si!” Sil­loin kuu­lui tai­vaas­ta ää­ni: ”Minä olen sen kir­kas­ta­nut ja kir­kas­tan jäl­leen”. Jee­sus koki in­hi­mil­lis­tä tus­kaa tie­tä­es­sään elä­män­sä lop­pu­vai­hei­den ole­van kä­sil­lä. Hän­tä vah­vis­ti kui­ten­kin tai­vaas­ta kuu­lu­va ää­ni, jon­ka myös ym­pä­ril­lä ole­va kan­sa sai kuul­la. He luu­li­vat uk­ko­sen jy­lis­seen tai en­ke­lin pu­hu­neen. Jee­sus ei luo­vut­ta­nut, vaan suo­rit­ti Isän­sä an­ta­man teh­tä­vän lop­puun saak­ka… mei­dän hy­väk­sem­me.

Jee­sus eli syn­nit­tö­män elä­män, mut­ta ot­ti mei­dän syn­tim­me har­teil­leen ja so­vit­ti ne ris­tin­puul­la. Em­me ky­ke­ne pie­nil­lä ai­voil­lam­me kä­sit­tä­mään tätä uh­rau­tu­mis­ta, mut­ta tä­män oli Ju­ma­la suun­ni­tel­lut jo en­sim­mäis­ten ih­mis­ten lan­get­tua pois Ju­ma­lan tah­dos­ta. Hän luo­pui omas­ta elä­mäs­tään mitä raa­im­mal­la ta­val­la mi­nun ja si­nun hy­väk­se­si, et­tä meil­lä oli­si mah­dol­li­suus ker­ran pääs­tä tai­vaan kirk­kau­teen. Hän sa­noo: ”Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä, ei­kä ku­kaan tule Isän tykö muu­ta kuin mi­nun kaut­ta­ni.” Olet­ko miet­ti­nyt, et­tä mitä tämä to­del­la tar­koit­taa ja mi­ten se kos­ket­taa juu­ri mi­nun elä­mää­ni. Mi­nun elä­mäs­tä­ni on mak­set­tu ras­kas hin­ta. Osaan­ko ol­la sii­tä kii­tol­li­nen. ”Minä an­nan elä­män vet­tä lah­jak­si. ”sa­noo Jee­sus. It­se olen saa­nut juo­da tuo­ta vet­tä ja se on an­ta­nut rau­haa ja va­loa elä­mää­ä­ni. Täs­sä myrs­ky­ä­väs­sä maa­il­mas­sa on tur­val­lis­ta kul­kea käsi Jee­suk­sen kä­des­sä. Ota si­nä­kin vas­taan tämä ar­mo, niin et­tei se jää tur­hak­si.

Lea Leh­to­la