Meil­lä on etei­ses­sä van­ha ark­ku, joka on vuo­sien ai­ka­na täyt­ty­nyt kai­ken­lai­ses­ta ta­va­ras­ta. Siel­tä ei oi­kein löy­dä mi­tään, mut­ta mi­tään ei raas­ki­si pois­kaan heit­tää. Vas­taan voi tul­la kau­an ka­dok­sis­sa ol­leet puu­tar­ha­hans­kat, ken­käp­lank­kia tai yhä toi­mi­va ot­sa­lamp­pu.

Elä­mäm­me muis­tut­taa jos­kus tuo­ta ark­kua. Sin­ne ker­tyy vuo­sien var­rel­la muis­to­ja, ko­ke­muk­sia ja tun­tei­ta: kut­su­muk­sia, oi­val­luk­sia, ra­kas­tu­mi­sia, saa­vu­tuk­sia, ilo­ja ja su­ru­ja. Kai­ken kes­kel­lä on myös us­ko ja yh­teys Ju­ma­laan. Ajan myö­tä elä­män ark­ku voi kui­ten­kin täyt­tyä niin, et­tä kaik­ki tun­tuu jä­mäh­tä­neen pai­koil­leen. Huol­ten, pet­ty­mys­ten ja kii­reen kes­kel­lä sy­dän voi vä­syä. Vuo­sien pöly peit­tää al­leen sen, mikä on tär­ke­ää, ei­kä uu­del­le tun­nu ole­van si­jaa.

Tu­le­va hel­lun­tai muis­tut­taa sii­tä, et­tä Ju­ma­la ha­lu­aa uu­dis­taa elä­määm­me. Hel­lun­tai on kuin rai­kas tuu­li, joka pu­hal­taa puh­das­ta il­maa tunk­kai­seen sie­luum­me. En­sim­mäi­se­nä hel­lun­tai­na, noin kak­si­tu­hat­ta vuot­ta sit­ten, Pyhä Hen­ki las­keu­tui pe­lok­kai­den ope­tus­las­ten pääl­le. He sai­vat roh­keu­den ja voi­man läh­teä vie­mään evan­ke­liu­mia eteen­päin. Jee­sus sa­noi: ”Joka us­koo mi­nuun, hä­nen si­sim­mäs­tään kum­pu­a­vat elä­vän ve­den vir­rat.” (Joh. 7: 38)

Hel­lun­tain sa­no­ma on kut­su uu­teen al­kuun. Pyhä Hen­ki voi ava­ta sy­dä­mes­säm­me sel­lai­sia ar­kun kan­sia, joi­ta olem­me pi­tä­neet sul­jet­tui­na. Hän voi aut­taa luo­pu­maan kat­ke­ruu­des­ta, pe­los­ta ja sii­tä kuor­mas­ta, jota olem­me kan­ta­neet lii­an pit­kään. Kun ih­mi­nen py­säh­tyy Ju­ma­lan eteen, van­ha pöly saa väis­tyä ja ti­lal­le voi tul­la rau­ha, sel­keys ja toi­vo.

Ju­ma­la ei ole tar­koit­ta­nut elä­mää sul­je­tuk­si ja py­säh­ty­neek­si, vaan jat­ku­vas­ti uu­siu­tu­vak­si mat­kak­si. Vaik­ka yri­täm­me hal­li­ta kaik­kea, elä­mä ei kos­kaan täy­sin mah­du omiin suun­ni­tel­miim­me. Evan­ke­lis­ta Jo­han­nes käyt­tää Py­häs­tä Hen­ges­tä krei­kan sa­naa pa­rak­le­tos. Se on kään­net­ty tar­koit­ta­maan puo­lus­ta­jaa ja loh­dut­ta­jaa, mut­ta kir­jai­mel­li­ses­ti sana tar­koit­taa ”vie­rel­le kut­sut­tua”.

Pyhä Hen­ki ei ole vain kau­kai­nen aja­tus tai het­kel­li­nen us­kon­nol­li­nen tun­ne. Hän on voi­ma, joka kul­kee rin­nal­lam­me elä­mäm­me kai­kis­sa vai­heis­sa ja syn­nyt­tää us­kon Jee­suk­seen.

Jee­sus sa­noo: ”Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa. Ol­kaa roh­ke­at, äl­kää vai­pu­ko epä­toi­voon.” (Joh. 14:27)

Ter­hi Pa­lo­mä­ki